Mutkamäkeä

En ole laskenut suksilla tai laudalla vuosikausiin. Taitaa edellinen kerta mennä viime vuosituhannen puolelle. Olin kuitenkin päättänyt, että tällä lomalla kävisin ainakin kokeilemassa, miltä laskettelu tuntuu ja osaisinko vielä. Tänään sitten sanoista tekoihin ja voi että se oli mukavaa!

Tyylinä ysäri.

Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta. Seurana oli ihana serkku, jonka kanssa olen laskenut sekä ensimmäisen laskuni, että monet monituiset kerrat sen jälkeen. Rinteet hyvässä kunnossa ja täällä in the middle of snowhere kun ollaan, niin hisseihinkään ei tarvinut jonottaa.

Parasta seuraa mäessä.

Auringonpaistetta pohjoisrinteillä.

Tyylinä oli ysäri. Toppatakki on lukioajoilta. Laskettelulasit ovat niin vanhat, että elastaani on kulunut pois, mutta pinkit ne sentään ovat edelleen. Vuokrasin välineet, sillä halusin kokeilla, miltä ne "uudet" sukset tuntuvat. Hyviltähän ne tuntuivat. En pysty vertaamaan vanhan tyylin suksiin, koska edellisestä laskustani on tosiaan kulunut toistakymmentä vuotta. Omat uskollisesti palvelleet Atomicini ovat kai yhä laskettelukunnossa, mutta jotain rajaa tähän vintage-touhuun.

Serkun omat uudet ja minun vuokrasukset.

Monot kiristivät pohkeita alusta lähtien, eivät siis tiukkuuttaan, vaan asento vain venytti varsinkin oikeaa eli kireämpää kantalihasta oikein kunnolla. Sääriluiden päälle olen uimahallista hankkinut mahtavat mustelmat, joten ne vaivasivat monoissa myös. Punaisen rinteen laskut puolestaan ottivat etureisiin. Ei laskettelu muistaakseni nuorempana tuntunut lihaksissa, mutta kaipa se oli vain lajinomaisen harjoittelun puutetta. 

Jännitin etukäteen ihan älyttömän kamalan hirveästi. Jännittäjä kun olen. Siellä se taito kuitenkin uinui lihaksistossa ja hermoissa. Makustelin ensimmäisen laskun rauhassa, mutta jo toisella laskulla huomasin automaattisesti hakevani matalampaa asentoa, että pääsisin paremmin nauttimaan vauhdin huumasta. Kolme tuntia mäessä, pääasiassa keskivaikeassa ja helpoissa rinteissä. Jätimme suosiolla mustan rinteen välistä, vaikka nuorempana sitä tuli laskettua antaumuksella. Ensi vuonna sitten voi sitäkin kokeilla. Nyt kun tietää, että laskettelu on yhä ehkä paras tapa viettää aurinkoista talvipäivää ulkosalla.

Takarinteiden hississä.

Eturinteen hississä napattu maisemakuva.

Liputkin ovat muuttuneet viime kerrasta.

Uintitekniikkatreenit kaverille

Tyypillisen hehkeänä uinnin jälkeen.
Uimalasit aina painavat muutenkin tummat silmänaluset vieläkin pahemmiksi.

Lomailen täällä in the middle of nowhere. Tänään kävin kaverin kanssa uimassa paikallisessa kylpylässä. Hyökättiin sinne heti kun se avautui, joten saatiin uima-allas melkein kokonaan itsellemme. Kunnes vesijumppa pari tuntia myöhemmin alkoi ja tuntui kuin kaikki kylän mammat olisivat valloittaneet altaan.

Olin luvannut neuvoa ystävälleni uinnin hienouksia. Ihan kuin olisin parempikin uimari. Vaikka kyllä niistä tänä talvena ja keväänä käymistäni tekniikkakursseista on silti hyötyä oman uinnin lisäksi myös, jos miettii miten uintia voi opettaa muille. On ne niin hyvin rakennettu ja jaoteltu. On siis uimakursseja ja uimakursseja.

Keskityin siis parin tunnin ajan pääasiassa ystävän tekniikkaan, mitä nyt pari altaanmittaa aina välissä otin vaparia. Oli kivaa. Lopuksi käytiin vielä terapia-altaassa nauttimassa mahtavista maisemista. 

Ihana rakas ystävä ja tänään myös oppilas.

Portteja siellä, portteja täällä

Blogin puolella on ollut hiljaista, koska muu elämä on ollut mukavan kiireistä. Joskus käy niinkin, että kuvien puutteessa ei viitsi pelkkiä tekstipostauksia tehdä, kun niitähän minulta tulee kuitenkin aika paljon.

Sellon Elixiaan on laitettu portit. Modernit ovat. Ainoa tällaista käsihygieniasta tarkkaa ärsyttävä puoli on se, että päästäkseen pois salilta, pitää laittaa käsi tuota tunnistinta vasten. Olisihan se kätevä vetää sillä kortilla poiskin, voisivat sitten seurata myös kuinka kauan ihmiset viihtyvät salilla. No joo, jotenkaan en usko, että Elixia on niin kehittynyt, että se keräisi käyttäjädataa noista porteista.

Uimahallilla sen sijaan on aina ollut portit. Näyttävät jo kovin vanhoilta noihin Elixian portteihin verrattuna, mutta toimivat, joten ei valittamista.

Liikaa läskiä, liikaa lihaksia

Kävin eilen vähän ex tempore InBody-kehonkoostumusmittauksessa. En ole mitenkään erityisen kiinnostunut näistä eri mittauksista, sillä näen paljaalla silmällä sen, minkä tuo mittauskin todisti. Läskiä on aivan liikaa ja lihastakin on - no ei nyt liikaa, mutta paljon.

Oma PT:ni teki salilla kuitenkin kyseisiä mittauksia, joten siinäpä minäkin sitten seison. Antaahan analyysi lisätietoja hänelle, ja onhan se itsellekin hyödyllinen vertailukohta johonkin tulevaisuuden minään. Toivottavasti. Lihakset ovat suuunnilleen samankokoiset kehon molemmin puolin, joten sen suhteen ei hätää. Ja normaalin "yli" menevä lihasmassakin on kuulemma vain hyvä asia. Mutta ei enää lisää kokoa reisiin tai pohkeisiin, kiitos. Yläkroppaan voisin ottaa vähän muskeleita kyllä.

Läskiä pitää saada tiristettyä. Sehän se minun murheenkryynini on. Sokerihiiri on kuitenkin hillinnyt ihan kiitettävästi - ei täydellisesti kylläkään - itseään, joten olen ihan hyvillä mielin tällä hetkellä. Minulle helpointa on olla kokonaan ilman sokeria, jolloin sitä ei tee niin kovasti mielikään. En ole mikään kohtuukäyttäjä, enkä varsinkaan sellainen joka voi ostaa kotiin mitään herkkuja ja antaa niiden vain olla kaapissa. Ihan mahdotonta! Kadehdin paria painonsa kanssa taistelevaa ystävääni, joilla tällainen taito tai mielenlujuus on.

Sen olen oppinut, että ei kannata verrata itseään muihin. Ihmiset ovat erilaisia. Toisille monet ruokailuun liittyvät asiat sujuvat helpommin, eikä se kroppakaan halua yhtä kovalla innolla pitää kiinni jokaisesta syödystä kalorista. Toisille liikunta maistuu, kun taas joku ei saa millään itseään liikkeelle. Pahimmassa tapauksessa sairaus voi vaikuttaa sekä ravitsemukseen että mahdollisuuksiin liikkua. Vaikka minulla onkin ollut pitkiä kausia, jolloin en ole liikkunut aktiivisesti, niin olen aina silti pitänyt liikunnasta. Jotain positiivista sentään.

Laihduttamisen suhteenkin olen paremmassa asemassa nyt kuin vaikka kaksi vuotta sitten. Silloin en kerta kaikkiaan uskonut pystyväni laihduttamaan. Nyt tiedän kokemuksesta, että kyllä minä siihen pystyn, eikä se edes ole kovin vaikeaa. Siis sen jälkeen, kun alun tuskat ovat takana. Mutta tämä jojoilu kyllä tympäisee. Se saa siis riittää. Läski saa luvan lähteä ja pysyä pois. On sitä jo liian kauan harjoiteltu, nyt pitää ruveta tositoimiin.

Sitä sun tätä

Minulle aika sunnuntaista tiistaihin on tällä hetkellä urheilujen kannalta viikon raskain osa. Monella tavalla kuitenkin mielekkäin. Siihen kun mahtuu vähän kaikkea. Uintia varsinkin. Se sujuu edelleen, joten on hyvä mieli.

Sunnuntaiaamuisin on uinti kaverin kanssa, jonka viime sunnuntailta tosin tietoisesti siirsin lauantaille, sillä rintauintikurssilla oli edessä käsivetoja ja ne ovat raskaita. Sunnuntai-iltaisin käyn siis uintikurssilla. Meillä on kyllä ihan paras ohjaaja sillä kurssilla. Viestii selkeästi ja pilkkoo jutut sopivasti osiin. On se ilo silmällekin.

Vedoissa ei ollut kuulemma mitään sen suurempaa virhettä kuin että oli vähän leveä. Potkut tällä kertaa puolestaan menivät kapean puolelle. Luulisi, että tasapainottavat toisiaan, mutta ei se niin mene. Jalat olivat kyllä väsyneet perjantain punttitreenistä ja lauantain uinnista ja jouduin oikeasti panostamaan, että jaksoin yrittää teknisesti hyviä potkuja. Tämä kurssi on kyllä vahvistanut tunnetta, että rintauinti ei ole minun lajini. Toki minä sitä uin, koska haluan kehittää tekniikkaani. Tyylin vaihtaminen sitä paitsi keventää harjoitusta aina hetkeksi. Krooli on kuitenkin niin paljon helpompaa ja nopeampaa, että matkaa on kivempi uida sillä.

Sunnuntai-iltaisin olen kotona kymmenen maissa. Maanantaina herään taas kuudelta ja lähden salille. Eilen vuorossa oli jalkatreeni. Kyykkäsin 4 x 8 x 85 kg ja arvatkaapa mitä? Se ei tuntunut yhtä pahalta kuin aiemmin. Sain jopa toisessa sarjassa tuntumaa takareisiin ja ehkä pakaroihin. Säikähdin vähän. Nyt mietin tapahtuiko niin oikeasti. Etureisidominanssini on niin vahva, että yleensä kyykyt tuntuvat vain etureisissä. Olen vähän yllättynyt, että jaksoin niin hyvin noilla painoilla, kun vielä viikko sitten se tuntui todella pahalta.

Eilen illalla sitten kaksi tuntia balettia. Lisää treeniä reisille ja pohkeille ja kaupan päälle vielä kädet ja yläselkä. Baletti on minulle siltikin ennen kaikkea kehonhuoltoa, jolla haen parempaa liikkuvuutta. Otin kaksi tuntia peräkkäin, koska tammikuussa jäi sen verran tunteja välistä, että kymppikortti vanhenee pian ja pitää saada tunnit käytettyä. Kotona yhdeksän jälkeen.

Herätys tänään 5.45 ja kohti uimahallia. Se olisi ihan hyvin riittänyt alkuviikon liikunnaksi, mutta käväisin vielä illalla kiduttamassa pohkeita lyhyellä juoksulenkillä. Pitää tosiaan totutella taas juoksuun ja minimalistisiin kenkiin, joten yritän pari lenkkiä saada mahdutettua viikkoon. Kello on taas yli kymmenestä ja aamulla treenaan yläkropan salilla. Mukavaa. Odotan silti torstain hierontaa. Liian pitkä tauko ja raskaat treenit tuntuvat selässä - ja jaloissa, mutta ne joutuvat odottamaan vielä pari viikkoa.

Hyvä emäntä

En ole ikinä ollut innostunut keittiöhommista. Äitini hoiti sen puolen aivan liian hyvin. Hänen kuolemastaan on kuitenkin jo muutama vuosi ja välillä olen kaivannut jotakin ruokaa tai leipomusta ja harmitellut, etten opetellut silloin kun oli mahdollisuus. Olen kuitenkin yleensä onnistunut omissa yritelmissäni. Eivät ne tietenkään maistu ihan samalta kuin äidin tekemät ruoat, mutta se kai ei koskaan ole mahdollista. Ruokaahan tehdään myös rakkaudella. Yleensä olen harjoitellut lapsuudenkodissani, missä loma-aikoina on muitakin syömässä. Isäni on aina yhtä yllättynyt ja totesi joulunakin, että kyllä minusta vielä hyvä emäntä jollekin tulee.

Taikinaa voisi värin perusteella luulla vaikka Red Velvet caken taikinaksi.

Punainen muuttuu paistettaessa mustaksi.

Teen toki ns. arkiruokia, sillä en ole ikinä ollut suuri einesten ystävä ja olen kuitenkin elänyt omillani toistakymmentä vuotta. Mutta erikoisemmat ruoat kuten verilätyt ovat pysyneet suunnitelman tasolla. Niitähän ei ole vaikea tehdä. Olen sen monesti nähnyt. Lähinnä jännitin, että saanko maun kohdilleen. Veripurkin kyljestähän löytyy ohje, reseptikirjasta toinen ja googlettamalla useampikin. Kaikki suhteellisen samanlaisia. Mutta miten osaisin tehdä saman makuisia kuin äitini. Leivontareseptejä jäi kyllä jälkeen, mutta ruokareseptejä ei. Mitä jauhoja ja missä suhteessa, entä mausteet ja niiden määrä.

Ihan kivasti yhdelle syötävää.

Otin veren perjantaina sulamaan ja eilen sovelsin reseptin, jonka kuvittelin olevan lähellä haluamaani. Sitten vain paistamaan, se kai on se työläin osa koko operaatiota. Ei niistä äidin tekemien veroisia tullut, mutta oikeasti hyviä verilättyjä. Teen niitä varmasti jatkossakin.

Tänään tein tuplasatsin eli kuusi annosta kasviskanapaistosta, joka on yksi näistä perusruoistani. En viime aikoina ole oikein viitsinyt tehdä mitään ruokaa, joten hello sokeri. Nyt yritän sanoa jälleen kerran bye-bye sokeri, joten jääkaapista ja pakasteesta on parasta löytyä kunnon ruokaa, jotta nälkä tulee tyydytettyä nopeasti ja oikein.

Tämän ruoan helppous on maustamisessa. Käytän valmista maustetahnaa.

Mutta perjantaina leivoin vielä chocolate chip cookieseja eli sellaisia pehmeitä amerikkalaisia suklaahippukeksejä. Leipominen on kivaa ja parhaat keksit ovat pehmeitä. Amerikkalaiset osaavat nuo leivontahommat. Pehmeiden keksien paistamisessahan jännittävintä on rohjeta ottaa ne uunista, kun tuntuu, että ne ovat vielä keskeltä melkein raakoja.

Kyllä minusta tosiaan taitaa tulla hyvä emäntä. Enää tarvitaan vain se mies.