I love the smell of chlorine in the morning

Olin miettinyt uintitekniikkakurssia vuosia. Joskus kun rohkenin tutkailla tarjontaa, kurssit tuntuivat olevan aina täynnä. Nuorempana (ja hoikempana) omat läskit mietityttivät myös, samoin kuin uintitekniikan puute. Kaikki muut kurssilla olisivat varmasti superurheilullisia kilpauimareita. Hei haloo, opettelemaanhan sinne mennään… 

Lomalla. Oikeasti uimaan ei voi lähteä ilman uimalaseja ja -lakkia.

Parempi kuitenkin myöhään kuin ei milloinkaan. Viime syksynä ilmoittauduin kurssille ja sain ystäväni innostumaan myös. Viisi kertaa, joista yhden olin poissa, ei olisi riittänyt tekemään minusta sitä harrastelijauimaria, joka olen tänään. Pyysin siis kurssin vetäjältä yksityistunteja. Niiden avulla olen oppinut oikeasti uimaan. Rintaa, vaparia eli kroolia ja selkää. 

Vapari on minun lajini. Rintauinti, jota kuvittelin osanneeni uida, on ollut haasteellisin. Useinhan on vaikeampaa opetella vääristä tavoista pois kuin lähteä nollasta. Perhosta en osaa uida, en ole koskaan edes yrittänyt. Sitä haluaisin joskus kokeilla. Toistaiseksi rintauinnissa ja vaparissa on vielä riittävästi savottaa. En ole nopea, mutta olen paljon parempi uimari kuin vuosi tai puoli vuotta sitten. Vuoden kuluttua olen parempi ja nopeampi kuin tänään.

Joskus kun treeni on rankka tai ei meinaa sujua, ajattelen tasatahtiselkää, johon yleensä päätän uintitreenit. Se on ihanan rentouttavaa. Rakastan silti eniten liukuja ja sukelluksia, niissä tunnen kuuluvani veteen. Liussa ihminen on lähimpänä sitä muotoa, joka sopii veteen, kuten delfiini. Ymmärrän nyt, miksi kilpauinnissa on jouduttu rajoittamaan startin ja käännöksen jälkeistä liukua 15 metriin. Pitäähän itse uinnillekin jättää tilaa. Ajatella muuten, että liuku voi kantaa niin pitkälle. Itselläni loppuu vauhti ja keuhkoista ilma vähän lippujen jälkeen eli reilussa viidessä metrissä.

 

Käännöksiä en osaa. Tässä vaiheessa en stressaa niistä. Olen kuitenkin alkanut harjoitella volttikäännöstä selkäliukuun ja kyllä se sieltä jo jotenkuten onnistuukin. Usein liian syvälle tosin. Joskus nenään menee vettä. Ei se haittaa. Saan lapsenomaista iloa opettelusta. Taisin jossakin aiemassa postauksessa jo hehkuttaakin, miten mahtavaa on opetella jotain uutta. Haastaa itsensä, tuskailla kun ei suju, mutta ottaa silti rennosti ja yrittää uudestaan ja uudestaan, kunnes yhtenä päivänä se alkaa luonnistumaan. Mikä voittamaton tunne siitä tuleekaan!

En yleensä seuraa mitä muilla radoilla tapahtuu, uidessa se on käytännössä mahdotonta. Joskus hengähdystaukoa pitäessä huomaan kuitenkin jonkun virheellisen tekniikan. Vuosi sitten en olisi osannut sanoa, mikä on oikein, mikä väärin. Nyt olen jo vähän hajulla. Yksi roikottaa jalkojaan. Toisen taas pitäisi koukistaa nilkkoja rintauinnin potkussa. Kolmannen käsi on ihan väärässä asennossa ja sormet harallaan. En arvostele ketään, toivoisin vain, että jokainen saisi mahdollisuuden oppia, koska uinnista saa niin paljon enemmän irti, kun tekniikka on kunnossa. Siksi pulskat, vanhemmat rouvat uivat joskus nopeammin ja kauemmin kuin salskeat nuoret miehet. Ja siksi uintitekniikkakurssi kannattaa. Suosittelen.

Yllättävä lenkki

Aamulenkille lähtiessä jännitin tarkeneeko minimalistisilla kengillä pikkupakkasessa ja osittain lumisilla teillä. Muukin pukeutuminen vaati vähän pohtimista. Päädyin kerroksiin eli alle pitkähihainen silkkialuspaita, sen päälle lyhythihainen juoksupaita, kaulaan buff-huivi (siis sellainen monikäyttöinen Survivor-huivi) ja takiksi vanha ulkoilutakki. Lapaset käteen ja juoksuhanskat taskuun. Tärkeimpänä pipo päähän. Jalkaan vedin juoksutrikoot ja Bikilat. Nilkat jäivät paljaiksi.

Lenkin jälkeen kasvot punottavat kilpaa
pipon ja takin kanssa.

Pukeutuminen onnistui kuitenkin suhteellisen hyvin. Aluksi tien kylmyys tuntui hieman FiveFingersien läpi, mutta kun lämpenin, niin jalat lämpenivät myös ja Bikiloilla oli mukava juosta. Lapaset vaihdoin lämmittyäni juoksuhanskoihin, sillä arvasin oikein, että kädet hikoavat lapasissa ihan liikaa. Etureidet ja polvet kärsivät kylmästä eniten. Paljaat nilkat eivät vaivanneet, sillä tiet olivat pääasiassa kuivat ja lumettomat. Kasvojen hikoilu kylmällä on ongelma, sillä atooppinen ihoni kuivuu pahasti sen seurauksena.

Pakkanen nipisteli poskia ja juoksu tuntui raskaalta ja hitaalta. Syke oli lähes koko lenkin ajan anaerobisella tasolla ja epäilin, etten selviäisi kympistä. Viikon epäterveelliset syömiset tuntuivat ja harmittivat, sillä on tylsää kun tietää, miksi liikunta ei suju ja saa syyttää vain itseään. Kun tunti alkoi tulla täyteen tajusin, että olin juossut tavallista nopeampaan tahtiin. Siinä siis ehkä kuitenkin suurempi syy korkeampaan sykkeeseen ja raskaalta tuntuneeseen juoksuun.

Vaatetusta.
Kuvattu lenkin jälkeen.
Paita on kaverilta saatu.
Olen kyllä kävellyt
Naisten Kympin,
mutta vuosi oli 1999.
Silloin ei jaettu teknisiä
urheilupaitoja.

Normitahtini on noin 8.5 km/h, tänään keskivauhti oli 9.48 km/h. Jee! Muutama kilometri meni reilun 10 kilometrin tuntivauhtia, osa taas tippui sinne 8.5:n tienoille. Tavoittelemani 10 km/h kuitenkin lähestyy. En tiedä, vaikuttiko viikon juoksutauko eli hyvin palautuneet ja levänneet jalat, runsashiihihydraattinen ravinto vai nopeampi askellus (cadence). Paljasjalkajuoksussa samoin kuin minimalistisilla kengillä juostessahan askeltiheys on suurempi kuin lenkkareilla juostessa. Kenties myös kylmä saa pitämään jalat nopeammassa liikkeessä, koska muuten kylmyys leviäisi nopeammin tiestä ohuen pohjan läpi jalkoihin. Tiedä häntä. Tässähän tätä on loppusyksy ja alkutalvi aikaa selvittää.

Paljaat nilkat. Ei tunnu missään.

Aurinkolasit olisin voinut lisätä varustukseeni, sillä välillä aurinko paistoi matalalta suoraan silmiin. Melkein kuin keväällä.

Nautin kirpeästä ilmasta ja lehtien rapinasta jalkojen alla. Eilen kun ensilumi oli satanut maahan kuuntelin bussille kävellessä rapinaa pimeydessä ja tajusin, että lehdet tippuvat puista. Ihan kuin talvi olisi yllättänyt nekin. Ihanaa, että lopultakin lehdet rapisevat, sillä märkä syksy on saanut ne vain lätisemään askeleiden alla. Lammen pinnalle oli jo ehtinyt muodostua ohut jääkerros. Olisi tehnyt mieli rikkoa se kuten lapsena oli tapana, kun syksyllä ensimmäiset lätäköt jäätyivät. Olen aina rakastanut ulkoilua syksyllä ja alkutalvella. Ilman raikkaus on niin virkistävää. Aamulenkki oli jälleen hyvä päivän aloitus ja erinomainen päivä tämä onkin ollut.

Lammen pinnalla oli jo ohut jääkerros.

Ensilumi perjantaina 26.10.2012.

Hyvä salitreeni

Eilen oli jalka- ja selkäpäivä ja treeni kulki poikkeuksellisen hyvin. Olisiko edellispäivän hiilareilla (lue sokeri) ollut asian kanssa jotain tekemistä... Ei salitreeni mielestäni koskaan "kivaa" ole, mutta palkitsevaa kyllä. Rohkenin eilen jopa lisätä kyykkyyn painoja eli:

1 (sarja) x 15 (toistot) x 40 kg (lämmittely)
2 x 15 x 60 kg
2 x 15 x 65 kg

Olen aina vähän arastellut painojen lisäämistä kyykkyyn selkävaivojeni takia ja jo tuo 60 kiloa tuntuu pelkästään painona hartioilla lysäyttävän minut kasaan. Olen varmasti turhan pitkään hinkannut tuolla 60 kilolla. Viiden kilon lisäys ei sitten yllättäen tuntunutkaan hartioilla juuri sen raskaammalta.

Hiljalleen kyykkypainot ja oma massa alkavat lähentyä, vaikka matkaa on vielä pitkästi. Tavoitteena on joskus kyykätä vähintään omalla painolla. Helpoiten siihen tietysti pääsee omaa painoa pudottamalla. Tuo 65 olisi ihan kiva luku vaa'allakin. Taitaa olla, että kaikki liikuntaan liittyvät tavoitteeni saavutan parhaiten laihduttamalla. Se vain ei ole helppoa. Ei se hankalaakaan suorastaan ole (mitä, sanoinko minä oikeasti noin?!?), mutta vaatii hirveästi panostusta pään sisällä. Manuaalilla mennään vielä, automaatio ei ole vielä tarpeeksi kehittynyttä.

Palari ja vetoremmit
- melkein kuin "oikeilla bodareilla".

Takareidet ovat saaneet mukavasti voimaa, eivät onneksi kokoa, uskoakseni varsinkin suorin jaloin maastavedolla. Vielä kun löytäisin liikkeen, joka tekee pakaroille saman, niin olisin tyytyväinen. Tosin pakaroissa koon kasvaminen ei haittaisi sekään.

Lueskelin tuossa Saara S:n Elämäni kunnossa -blogista postausta 4 liikettä pyöreämpään peppuun. Barbell hip thrustia eli lantion nostoa tangon kanssa en ole koskaan kokeillut ja se näyttää suorastaan pelottavalta. Samasta liikkeestä taisi Markku mainita Bodycampin blogissa vastikään. On se siis varmasti kokeilemisen arvoinen liike. Tuo Saaran mainitsema bulgarialainen askelkyykky on oman kokemuksenikin mukaan tehokas liike, joten ehkä pitäisi sisällyttää sekin ohjelmaan. Olen kyllä vähän miettinyt, että erilaiset kyykyt menevät minulla reisille eli jotenkin käytän etureisiä liikaa liikkeissä, joissa pakaran pitäisi tehdä suurin osa työstä. Ehkä vain kuvittelen tai sitten minulla on teräksiset (mutta pienet) pakaralihakset...

Viikonlopun kuulumiset

Kympin jälkeen hymyilyttää.

Kävin eilen aamutuimaan juoksemassa lauantailenkin eli perinteisesti kympin. Pienen tauon jälkeen halutti jo kovasti lenkille, mutta mietitytti, miten selkä kestää. Iskias tuntui inhottavan kipeältä heti sängystä noustessa, mutta kokeilemaan oli päästävä. Hyvinhän se sitten meni. Vauhti oli hyvää normitahtia eli noin 8.6 km/h ja tuntui ihan sujuvalta, vaikka pakarassa ja nilkassa vähän iskias pistelikin. Vähemmän kuitenkin kuin kävellessä.

Vibram FiveFingers Bikila LS:ssä alkaa hiljalleen käyttö näkyä. Pohjissa alkaa olla pientä kulumaa iso- ja pikkuvarpaiden kohdalla ja kankaassa näkyy hikoilun, veden ja ravan yhteisvaikutus. Kengät ovat konepestävät, joten pitänee jossain vaiheessa rohkaistua heittämään ne pyykkiin. Minimalistiset kengät pistävät pohkeet edelleen koville ja ne alkoivatkin jumittaa aika pian lenkin jälkeen. Tänään huomasin, että etureisissä tuntuu myös. Ne eivät yleensä reagoi juoksuun, mutta syynä oli joko tauko tai sitten disco-tunti, jolla kävin lenkin jälkeen.

Olen käynyt nyt syksyllä EtnoFitnessin reggaetonin lisäksi harvakseltaan discossa Step Upilla. Harvakseltaan, koska lauantaisin on monesti muutakin puuhaa ja koska ohjaaja on usein poissa. Sijaisten vaihtuva kavalkadi on tuottanut pettymyksen kerta toisensa jälkeen. Pitää kuitenkin saada kymppikortti kulutettua ennen joulukuun alkua, joten välillä löydän edelleen itseni noilta tunneilta.

Eilinen olikin iloinen yllätys. Sijainen jälleen, koska ohjaaja kilpailee Dancessa, mutta hyvä sijainen, joka oli valmistautunut ja osasi vetää tunnin. Normit lämpät, venyttelyt ja lihaskunnot alkuun. Sitten harjoituksia lattian poikki eli erilaisia hyppyjä kuten chassé. Se ei ole vaikea, mutta silti minun pitäisi harjoitella sitä, sillä se ei tule itsestään. Kai se on hyväksyttävä, että näin vanhemmiten koordinaatio alkaa heikkenemään.

Sarja oli poikkeuksellisen kiva sekin. Sopivasti haastetta hyppyjen ja pyörähdysten muodossa, mutta silti sopiva alkeistunnille. Jos sama sijainen olisi koko loppusyksyn, kävisin tunneilla mielelläni. Oli niin tehokasta ja mukavaa, että mielellään olisin taas jatkanut toisen tunnin perään.

Tämä aamu lähti myös tavalliseen tapaan käyntiin eli uimalla. Siitä ei ole muuta raportoitavaa kuin volttiharjoitukset, jotka alkavat hiljalleen sujua. Ei siis edelleenkään kaunista tai täydellistä, mutta alan oppia. Tällä hetkellä juuri käännösharjoitukset ovat uintitreenien suosikkeja, sillä kun on vasta oppimassa jotain uutta, niin siitä saa mielettömät kicksit, lapsenomaista iloa. Ei ole ihan nollatasolla enää, mutta matka on vasta alussa ja kehittymisen varaa on vielä runsaasti. Ihana oppia uusia taitoja!

Uinnin päälle olikin karjuva nälkä, jota lähdin ystävän seurassa taltuttamaan vasta avattuun Hard Rock Cafeen Helsingin ytimeen. Lista taitaa olla kaikissa HRC:ssa sama maasta riippumatta, joten tiesinkin melkein, mitä haluaisin ensimmäisenä testata. California Club lunasti odotukset. Suomessa ei saa clubeja juuri mistään ja jos saa, niin niitä ei clubiksi tunne. Aito asia on aito asia, eikä sitä kannata lähteä sotkemaan. Pisteet myös siitä, että ravintola ei ota varauksia vastaan. Monessa paikassa kun on paha tapa pitää pöydät tuntikausia tyhjinä varauksia odottamassa.

Vatsa tuli täyteen samalla kun taustalla soi Bon Jovin I'll Be There For You ja kerroin ystävälleni eilisistä treffeistä, joista saimme makeat naurut (nauroimme siis minulle, emme pojalle). All in all, excellent weekend!

Arkiliikuntaa

Sanotaan, että elämäntapamuutokset pitää tehdä pienin askelin, eikä yrittää muuttaa kaikkea kerralla. Itselleni liikunta on tärkein asia. Jos kaikki muu (lue: ruokailu) tuntuu työläältä, niin liikunta on kallio, johon koko "uusi elämä" nojaa. Se on tosiaan kärsinyt selkävaivoistani, mutta yhdestä en ole luopunut.

Pienistä, mutta loppumatkasta edelleen varsin raskaista askelista. Nimittäin portaita ylöspäin. Kotiin nousen vain pari kerrosta rappuja, jotka eivät edes tunnu missään, mutta töissä tekisi monesti mieli ottaa hissi. Varsinkin kun lounasseurana olleet kollegat hurauttavat hissillä näpsästi työpisteilleen ja itse alan kiipeämään kuudenteen kerrokseen. Kolmosen jälkeen muu trafiikki hiljenee lähes olemattomiin. Neljännen tienoilla alkaa hengästyttämään, mutta sinnikkäästi vain ylöspäin.

Lopulta sitä selviää aina omalle paikalleen. Luulisin myös, että puuskutus tasaantuu nykyään nopeammin kuin aiemmin. Tuntuu kuitenkin, ettei portaiden nouseminen muutu keveämmäksi. Varsinkaan aamulla reppu selässä. Parhaassa tapauksessa siellä on nimittäin läppärin lisäksi treenikamat.

En tosin käy toimistolla päivittäin ja toimistopäivinäkin kiikun portaat vain töihin mennessä ja lounaalta palatessa. Muuten ei tule juuri kerrosta vaihdettua. Ajelen myös yleensä hissillä alas, sillä jotenkin ajattelen, ettei alaspäin kävely ole niin tehokasta, vaikka kyllähän sekin on liikuntaa.

Työpöydälläni on yleensä vesipullo, käsirasva ja lounaalta välipalaksi napattu hedelmä. Tällaisia konttorirotan mietteitä tänään. 

Hetken helpotus

Selkä on vaivannut muutaman viikon ja vaikuttanut treenaamiseen ja mielialaan. Treenaamista siis vähän ja mieliala harmaan utuinen. Tänään kävin kuitenkin reggaeton-tunnilla. Olin ihan poikki töistä lähtiessä. Takana on rankka viikonloppu ja uuden viikon alku. On ollut todella mukavaa, mutta yöunet ovat jääneet vähälle. Treenaamisen vähyys tuntuu myös vaikuttavan vireystasoon. Arvelin kuitenkin, että lähtisin tunnilta pirteämpänä.

Osuin nappiin. Olin pari minuuttia myöhässä, mutta ehdin lämmittelyn loppuun ja sitten aloimmekin harjoitella jatkoa viime kerralla aloitetulle uudelle sarjalle. Se on haastava, mutta hauska. Vauhtia riittää ja koordinaatiota testataan, kun kädet ja jalat tekevät omia kuvioitaan. Olin unohtanut viime kerran pätkän aika hyvin, mutta palautui sekin mieleen kertauksen myötä. Tunti meni liian nopeasti. Olisin voinut helposti jatkaa toiset 55 minuuttia. Lähdin salista hymy huulillani. Osaksi omien mokieni takia ja osaksi siksi, että oli vain niin mukavaa tanssia.

Metrolle kävellessä huomasin jotain ihanaa. Kävely oli kivutonta. Pakarassa, reidessä ja sääressä tuntui keveä, pehmeä ei mikään. Kivuton tila on sen verran harvinaista, että kiinnitän siihen aina huomiota ja nautin siitä tunteesta. Herkuttelen sillä niin kauan kuin se kestää. Oli ihana istua bussissakin, kun ei sattunut. Kaikki tämä vielä kunnon lattarihiphopvetkuttelun jälkeen, jossa lantiota vatkataan sinne tänne. Jos ortopedi ei tanssia suoranaisesti kieltänyt, niin suositteli kuitenkin välttämään. Tässä asiassa olen kyllä pitänyt oman pääni. Saavatpahan välilevyt sitä suositeltua liikettä, eikö vain?

Selkä ei valitettavasti oiennut, vaan kipuskolioosi näyttää aika pahalta. Iskiaskin tuntuu tekevän paluutaan. Mutta pari tuntia ilman särkyjä ja vaivoja tuntui ihanalta! Eiköhän se jonakin päivänä taas helpota pidemmäksikin aikaa.

Joulusuklaat lokakuussa

Symphonyä odotan eniten.

Ei se mitä syö viikon joulun ja uuden vuoden välillä, vaan se mitä syö ne muut 51 viikkoa. Niinpä. Kauppa kyllä tekee parhaansa, että viikko venyisi kymmeneksi. Eilen pitkän työpäivän päätteeksi ehdin vielä ruokakauppaan ja nyt ne olivat siellä. Korkeat keot suklaata, vihreitä kuulia ja muita jouluherkkuja.

Väsyneenä ja nälkäisenäkin onnistuin ohittamaan ne tuskatta. Itse asiassa kuvailin niitä pikaisesti kännykällä, joten vietin jopa aikaa niiden edessä. Enkä sortunut. Eilen se oli vielä helppoa, mutta olen melko varma, että ennen joulua joudun vielä monta kertaa sulkemaan silmäni niiden viettelykseltä ja hapuilemaan tieni maitorahkapurkkien luokse.

Entinen minä olisi rohmunnut heti maistiaiset mukaan, eikä olisi miettinyt asiaa alkuunkaan. Varsinkaan venyneen päivän jälkeen, jolloin ansaitsee palkinnon. Eilinen palkintoni oli hyvä mieli itsekurista ja siitä, että kerrankin tuntui, etten edes tarvinnut itsekuria.

Olen tyytyväinen, että nykyään mietin ainakin pari kertaa ostoksiani, vaikka välillä pudotankin koriin laihduttajalle vähemmän sopivia tuotteita. Miettimisen hyvä puoli on se, että koriin ei putoa enää joka kerta - tai edes joka toinen kerta - jotain herkkua, vaan yleensä se on täynnä terveellistä tai ainakin tavallista ruokaa.

Joudun myöntämään, että viime viikonloppuna suklaalakko kärsi "pienen" kolauksen. Pandan uutuus, Kuningatar täytesuklaalevy, oli kyllä sen arvoinen. Geisha Dark ei. Eikä Dumle Liquorice. En jäänyt harmittelemaan päätöstäni syödä suklaata, vaan palasin uudella innolla joulua ja suklaalakon varsinaista päättymistä odottamaan.

Toivon tosin, että suhtaudun suklaaseen jouluna yhtä rennosti kuin viime viikonlopun uuteen herkkulöytöön. Se ei jäänyt kummittelemaan mieleen. Se odottaa kyllä kaupassa, jos joskus tekee mieli, joten minun ei ole pakko syödä sitä niin kuin se loppuisi maailmasta.

Onko siellä muita, joille joulusuklaat aiheuttavat tuskaa ja kaipuuta vai kävelettekö kylmän rauhallisesti ohi?

Nämä ovat, kummallista kyllä, vuorovuosin
inhokki- ja suosikkikonvehtejani.

Vihreät kuulat. Erottamaton osa joulua.
Näistä tulee äiti mieleen.

Mummojen vaiva

Myöntäisinkö ihan suoraan, että tämä on ollut huono viikko? Suurin syy siihen on ollut kipeä selkä. Olen elänyt iskiaksen kanssa reilut kaksi vuotta, joten olen tottunut pieneen päivittäiseen jomotteluun, enkä enää välitä siitä. Nyt olen taas kuitenkin kipuasteikon kovemmassa päässä. Kipuskolioosi on murjonut tiensä takaisin eli selän ja lantion lihakset ovat spasmissa, joka vetää rangan vinoon. Se pahentaa myös iskiaskipua, joten tavallinen pakarassa tuntuva kipu on levinnyt myös lantion sivulle ja reiteen sekä sääreen ja nilkkaan.

Oma vika, kokeilin kaksi viikkoa sitten kahvakuulatuntia, vaikka tiedän, ettei se oikein sovi minulle, enkä edes pidä lajista. Siinä tulee liikaa kiertoliikkeitä, vaikka kuinka yrittäisi hallita keskivartaloa. Etuheilautus on varmaan ainoa liike, jota minun kyseisellä rautapallolla kannattaa tehdä. Siitä alkoi siis alamäki, joka huipentui tähän kramppiin.

Pelottaa, että kuinkakohan monta viikkoa tai kuukautta tämä tällä kertaa kestää. Pahimmillaan, kärsiessäni akuutista välilevytyrästä, kipuskolioosi kesti lähes vuoden. Relaksantteja en ole koskaan saanut, koska lihakset kuulemma suojelevat tällä tavalla rankaa. Itse olen kyllä kokenut asian niin, että vaikka spasmi kuinka suojelisi rankaa, niin pitkäkestoisena se leviää ja aiheuttaa vaivoja muualle kehoon. Vika on siis lannerangassa. Lihakset ovat kuitenkin toiselta puolelta lapaluihin asti krampissa ja koko kroppa vinossa niin, että toinen jalka tuntuu selvästi toista pidemmältä, vaikka rakenteellista vikaa ei ole. Ei kai silloin ole ihmekään, että kiputiloja tulee myös sinne missä niitä ei alun perin ollut. Yritän edelleen palauttaa kroppaani siihen kuntoon, missä se oli ennen välilevytyrää, mutta puolitoista vuotta raihnaisuutta jätti todennäköisesti pysyviä jälkiä.

Kuvitelkaa, kaksi ja puoli vuotta sitten en edes tiennyt, mitä iskias on. Jotain mitä vanhuksilla on, noidannuoli kenties? Sitäkin ihmettelin, että miten voi käydä niin huono tuuri, että menee nilkka samaan aikaan kipeäksi kuin selkä. Selvisi, että iskiashermo on aika pitkä. Nyt olen oman selkäkipuni asiantuntija. Puhun siis vain omasta kivustani. En kuvittele tietäväni mitään kenenkään toisen kivuista, vaikka ne kiinnostavatkin nykyään ihan eri tavalla kuin silloin, kun itsellä oli terve selkä.

Ihmiset ovat innokkaita jakamaan neuvojaan. Se on ihan ok, mutta se ei tarkoita, että se mikä auttaa jotakuta toista tai heidän serkunkumminkaimaansa, auttaisi myös minun kipuuni. Ei vaikka välilevyn pullistuma olisi samassa nikamavälissä ja pullistuisi samoihin suuntiin kuin omani. Omalla kohdallani esimerkiksi diagnoosi viivästyi, koska kaikki oireeni eivät olleet tyypillisiä välilevyn pullistumalle. Viivästynyt diagnoosi johti viivästyneeseen leikkauspäätökseen. Se onneksi todennäköisesti johti pullistuman kuivumiseen ja kivun lieventymiseen ja asentovirheiden hitaaseen korjaantumiseen ilman leikkausta. Kaikesta tästä jäi kuitenkin muistoksi pysyvä hermokipu. Mutta sen kanssa pystyn elämään.

Liikunta on nautinto. Kipu luo kuitenkin pelkoja ja pistää miettimään voiko, kannattaako. Pitäisi jaksaa levätä akuutein kipu pois, mutta on vaikea sanoa missä menee raja menee tarpeellisen ja liiallisen levon välillä. Jos lähtee lenkille liian pian, selkä ottaa itseensä jokaisen tärähdyksen. Jos rintauinnissa selkä pääsee liian notkolle, lihakset tiukentavat kramppiaan. Salilla kyykky ja suorin jaloin maastaveto pitäisi jättää ohjelmasta. Reggaetonissa lantiota ketkutellaan sinne tänne ja ortopediä lainatakseni "vältä kaikkia lajeja, joita tehdään musiikin tahtiin".

Koska kärsin jatkuvasta iskiaskivusta, olen saanut ohjeet liikkua kivusta huolimatta eli vaikka tuntisin kipua liikettä tehdessäni, mutta se ei pahene liikkeen jälkeen, niin voin hyvin jatkaa. Se hankaloittaa tällaisessa akuutissa kipuvaiheessa liikkumista, sillä en voi luottaa liikunnan aikana tuntuvan kivun antamiin merkkeihin. Jos lähden liikkeelle liian aikaisin, huomaan sen todennäköisesti liian myöhään. Jos odotan liian kauan, pelkään, että liikunnan uudestaan aloittaminen on hankalaa ja esimerkiksi juoksukunto kadoksissa. Turhauttavaa.

Toivottakaa tsemppiä, etten yritä herkutella mielipahaani pois!