Tosin, jos olette lukeneet blogiani yhtään pidempään, tiedätte, että kyllä niiden opettelu kesti ja kesti ja kesti. Kuinka äärettömän onnellinen olinkaan onnistuttuani tekemään volttikäännöksen selkäliukuun viime syksynä. Nykyäänhän sentään uin vaparia yleensä 50 metrin pätkissä, joten 25 metrin radalla se tarkoittaa yhtä onnistunutta volttikäännöstä jokaista vinstaa kohti. En voi sanoa tekeväni niitä tasaisen hyvällä tekniikalla, mutta kyllä ne pääasiassa jo sujuvat.
Mutta siihen kurssiin. Volttikäännös selkäliukuun on hankalampi kuin mahalleen. Luulen, että selälleen liuku on periaatteessa helpompi tai yhtä helppo kuin kokonainen volttikäännös, mutta nenään menee herkästi vettä. Ei, älkää neuvoko ostamaan klipsiä. Kärsin mieluummin aikani siitä, että nenään - ja sitä myöten keuhkoihin - menee vettä, sillä uskon, että lopussa kiitos seisoo ja opin puhaltamaan niin, että ongelma häviää.
Onneksi sentään ajoitan vatsalleen kierähtämisen suhteellisen oikea-aikaisesti. Vetojen laskustahan siinä vain on kyse. Selkäuinnissa kun pitää volttia varten kääntyä ensin vatsalleen ja siitä sitten tehdä se puolikas kuperkeikka ja siitä sitten ponnistaa liukuun.
Mutta mitä minä nyt teen sunnuntai-iltaisin? Tammikuussa ajattelin, että käyn vain viiden kerran vaparikurssin, mutta se oli niin hyvä, että jatkoin siitä saman verran rintaa ja vielä päälle tämän selkäuintikurssin. Olen pitänyt kursseista todella paljon. Kuten olen aiemminkin sanonut, yhteen uintityyliin keskittyminen koko kurssin ajan on todella toimiva konsepti. Sen lisäksi joka tunnilla on oma teemansa, ensin kelluntaa ja liukuja, seuraavaksi potkuja, sitten vetoja, sitten ne yhdistetään uinniksi ja lopuksi harjoitellaan käännöksiä. Joka ainoa kerta olen nauttinut niistä 45 minuutista altaassa ja olisin voinut jatkaa pidempäänkin. Niin tänäänkin. Mutta tiistaina sitten taas, omin nokkineni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti