Pumping Iron

Enpä olisi pari vuotta sitten uskonut katsovani bodareista kertovaa doku-elokuvaa. Niin kuitenkin tänään tein. Netflixin tarjonta ei mielestäni ole kummoinen, mutta jotain sieltä piti sateisen ja selkäkipuisen päivän kuluksi kaivaa. Se ihan jopa ehdotti Pumping Ironia (nimellä Arnold on rautaa) mieltymyksieni perusteella. Kukapa olisi arvannut?

Osaltaan leffaa kohtaan tuntemani kiinnostus johtui talvella lukemastani Arnold Schwartzeneggerin omaelämänkerrasta Total Recall: My Unbelievably True Life Story. Kannattaa muuten lukea. Kehonrakennuksen lisäksi se antaa uuden näkökulman näyttelijään, jota voisi pitää kehonsa ja puhetapansa (ja joidenkin leffojensa?) perusteella vähemmän business savvynä. Pitää kuitenkin muistaa, että yhden maailman suurimman talouden kuvernööriksi ei pääse pelkkien sukulaissuhteiden perusteella.

Elokuva oli yllättävän viihdyttävä. Se on kestänyt aikaa varsin hyvin ottaen huomioon, että se on melkein yhtä vanha kuin minä. Arnoldilta pääsi pari ihan hauskaa sammakkoa suusta. Nykyään ne saisivat PR-ihmiset sydänkohtauksen partaalle, mutta tekivät Arnoldista elokuvassa aika inhimillisen nuoren, lajissaan menestyneen miehen. Se kroppa sitten. On se hieno. Joskus olen pitänyt bodareita ihan liian, no, liian lihaksikkaina, kireinä, kiiltävinä, mitä näitä nyt on. Silmä on selvästi tottunut. Arskan kroppaan varsinkin, kun sitä on kuitenkin elokuvissa näytetty vuosikymmeniä.

Oma miesihanteeni ei ole niin lihaksikas tai kireä, mutta arvostan kyllä lopputulosta ja työtä, mitä bodareiden vartaloihin on laitettu. Enkä voi kieltää, etteivätkö bodarit näyttäisi paremmilta kuin täysin treenaamattomat kaverit. Tasapuolisuuden nimissä, sama pätee naisiin. Tässä elokuvassa ja 70-luvulla ei vain naisbodareita tainnut hirveästi olla, joten tänään keskityin hyvillä mielin mieskauneuden ihailemiseen ja arvostelemiseen arvostamiseen.

En muuten malta odottaa, että pääsen salille huomenna...

Kuvien copyright kuuluu joillekin muille.

Liikaa läskiä, liikaa lihaksia

Kävin eilen vähän ex tempore InBody-kehonkoostumusmittauksessa. En ole mitenkään erityisen kiinnostunut näistä eri mittauksista, sillä näen paljaalla silmällä sen, minkä tuo mittauskin todisti. Läskiä on aivan liikaa ja lihastakin on - no ei nyt liikaa, mutta paljon.

Oma PT:ni teki salilla kuitenkin kyseisiä mittauksia, joten siinäpä minäkin sitten seison. Antaahan analyysi lisätietoja hänelle, ja onhan se itsellekin hyödyllinen vertailukohta johonkin tulevaisuuden minään. Toivottavasti. Lihakset ovat suuunnilleen samankokoiset kehon molemmin puolin, joten sen suhteen ei hätää. Ja normaalin "yli" menevä lihasmassakin on kuulemma vain hyvä asia. Mutta ei enää lisää kokoa reisiin tai pohkeisiin, kiitos. Yläkroppaan voisin ottaa vähän muskeleita kyllä.

Läskiä pitää saada tiristettyä. Sehän se minun murheenkryynini on. Sokerihiiri on kuitenkin hillinnyt ihan kiitettävästi - ei täydellisesti kylläkään - itseään, joten olen ihan hyvillä mielin tällä hetkellä. Minulle helpointa on olla kokonaan ilman sokeria, jolloin sitä ei tee niin kovasti mielikään. En ole mikään kohtuukäyttäjä, enkä varsinkaan sellainen joka voi ostaa kotiin mitään herkkuja ja antaa niiden vain olla kaapissa. Ihan mahdotonta! Kadehdin paria painonsa kanssa taistelevaa ystävääni, joilla tällainen taito tai mielenlujuus on.

Sen olen oppinut, että ei kannata verrata itseään muihin. Ihmiset ovat erilaisia. Toisille monet ruokailuun liittyvät asiat sujuvat helpommin, eikä se kroppakaan halua yhtä kovalla innolla pitää kiinni jokaisesta syödystä kalorista. Toisille liikunta maistuu, kun taas joku ei saa millään itseään liikkeelle. Pahimmassa tapauksessa sairaus voi vaikuttaa sekä ravitsemukseen että mahdollisuuksiin liikkua. Vaikka minulla onkin ollut pitkiä kausia, jolloin en ole liikkunut aktiivisesti, niin olen aina silti pitänyt liikunnasta. Jotain positiivista sentään.

Laihduttamisen suhteenkin olen paremmassa asemassa nyt kuin vaikka kaksi vuotta sitten. Silloin en kerta kaikkiaan uskonut pystyväni laihduttamaan. Nyt tiedän kokemuksesta, että kyllä minä siihen pystyn, eikä se edes ole kovin vaikeaa. Siis sen jälkeen, kun alun tuskat ovat takana. Mutta tämä jojoilu kyllä tympäisee. Se saa siis riittää. Läski saa luvan lähteä ja pysyä pois. On sitä jo liian kauan harjoiteltu, nyt pitää ruveta tositoimiin.

Jos P!nk on äijämäinen...

...Niin sitten minäkin haluan olla äijämäinen. Ei hän mielestäni todellakaan ole. Olen aina ihaillut Pinkin lihaksikasta voimistelijan vartaloa. Tänään luin US Weeklystä juttua, jossa viitataan Redbookin artikkeliin kyseisestä tähdestä. Tuon butch/äijä-kommentin lisäksi tämä erityisesti kosketti:

"Beautiful has never been my goal. Joy is my goal -- to feel healthy and strong and powerful and useful and engaged and intelligent and in love. It's about joy." Halu tuntea itsensä terveeksi, voimakkaaksi, vahvaksi, hyödylliseksi, sitoutuneeksi, älykkääksi ja rakastuneeksi. Juuri sitä minäkin haluan. Kirjoitin syksyllä body imagesta ja niihin aikoihin mietin paljon juuri terveyttä, voimakkuutta, vahvuutta, kyvykkyyttä.

On loppujen lopuksi tärkeämpää, mihin kehoni pystyy kuin miltä se näyttää. Otetaan uinti. Se on sujunut. Se on tekniikkalaji ja minä opin paremmaksi ja nopeammaksi(kin kai). Ei se silti tarkoita, ettenkö haluaisi paremman näköistä vartaloa ja tavoittelisi sitä. Tänään treenasin taas salilla. Järjestys sielläkin kyllä menee näin: terve selkä, voimakas minä, parempi vartalo. Sitä paitsi elän vielä vaihetta, jossa ruokavaliolla on tärkein vaikutus ulkoiseen olemukseen.

Tavoitetta kerrakseen.
Törkeästi Internetistä luvatta ladattu kuva.

Minusta Pink on kaunis, ei sellainen Hollywood-hottis kuin Jennifer Lopez tai klassinen kuten Natalie Portman, mutta kaunis. Ja se vartalo. Terve, lihaksikas, kyvykäs. Olen käynyt parilla Pinkin keikalla ja varsinkin Funhouse Tourin ilma-akrobatia teki valtavan vaikutuksen. Tältä uudelta The Truth About Love -albumilta moni on varmaan nähnyt videon Try. Ei ole lempibiisini, mutta video on upea. Se näyttää Pinkin taidot voimistelijana ja tanssijana.

Girl crush. Arvasittekin kai.

Ruumiinrakenne

Kerta se on ensimmäinenkin. Kävin fysiatrilla selkävaivojeni takia ja sain tänään postitse epikriisin. Lääkäri kuvasi siinä minua "lihaksikkaaksi ko-operatiiviseksi naiseksi". Nainen tiedän olevani. Tiedän olevani myös yhteistyökykyinen. (Kaveri on hiljaa siellä takavasemmalla!) Tämä on kuitenkin ensimmäinen kerta, kun kukaan kutsuu minua lihaksikkaaksi.

Olen vähän järkyttynyt, onnellinen ja yllättynyt. Olen onnellinen, että joku muukin uskoo, että tämän laardikerroksen alla on lihaksia. Onnellinen, että minua ei kuvattu ylipainoiseksi tai obeesiksi. Yllättynyt, sillä kyllä sitä läskiä on vielä sen verran, että lihakset ovat aika hyvin piilossa ja ylipainoinen on vielä ihan paikkansapitävä termi. Järkyttynyt olen siitä, että kuvaus lihaksikas tuntui myös vähän pahalta. Tuli sellainen roteva olo. Olen harteikas ja rakenteeltani kai suhteellisen normaali, en ollenkaan siro tai "pieniluinen". Valitettavasti.

Mutta näillä mennään, en valita, totean vain. Olen ollut aina aikatavalla sinut itseni kanssa. Toki muuttaisin monia kohtia, mutta koska kaikkea ei voi muuttaa, niin keskityn läskin tiristämiseen ja lihasten kohtuulliseen kasvattamiseen. Olen myös oppinut rakastamaan kohtia, jotka saisivat mielestäni olla parempia tai kauniimpia. Kauneus on kuitenkin katsojan silmissä. Selkävaivat ja runsas liikunta ovat saaneet minut myös arvostamaan vartaloni toiminnallisuutta. Se ei ole niin kaunis kuin toivoisin, mutta se vahvistuu, notkistuu, tulee nopeammaksi ja kestävämmäksi. Se tuottaa nautintoa. Oppii uutta. On virkeämpi. Se vanhenee, mutta tulee päivä päivältä tutummaksi ja rakkaammaksi. Ja lihaksikkaammaksi. Lihaksikas on hyvä.