Questin patukat aiheuttavat riippuvuutta

Questin proteiinipatukat ovat niin hyviä, että ne aiheuttavat suorastaan riippuvuutta. Tilasi ensin iHerbistä paketin Chocolate Peanut Butteria, sitten Chocolate Brownieta, sitten Chocolate Chip Cookie Doughta. Sitten pitikin tilata Quest Nutritionilta suoraan näytepakkaukset, jotta pääsin kokeilemaan myös makuja, jotka epäilyttivät. Ihan turhaan.

Ne olivat jopa parempia kuin aiemmin maistamani patukat. Epäilystä aiheuttivat marjamaut ja kookos-cashew, mutta ne yllättivät iloisesti. Rakennekin oli mukavampi kuin suklaisemmissa mauissa. Parasta on ehdottomasti silti Peanut Butter Supreme. On siinä eniten kaloreitakin, mutta oh my, se on taivaallista. IHerbiin lähtee heti tilaus, kunhan kotiudun Amerikan ihmemaasta. Tiedä vaikka matkalaukkuun päätyisi muutama patukka myös.

All Naturall -patukat.
Näistä suosikki taitaa olla ehkä jopa se Coconut Cashew. Ylläri.
Vähiten miellytti Lemon Cream Pie, se nimittäin maistui todella sitruunaiselle.

Questin patukoissa ei käytetä soijaproteiinia, kuten esimerkisksi Leaderin So Low Carb -patukoissa. Proteiini tulee heraisolaatista ja maitoproteiini-isolaatista. En tiedä, mikä näiden ero on, koska herahan tehdään maidosta. Pisteet kuitenkin siitä, ettei tarvitse sitä soijaa syödä.

Questin patukat eivät ole läheskään yhtä äiteliä kuin muut kokeilemani proteiinipatukat. Makeutukseen käytetään lo han guota, joka on kai joku kiinalainen yrtti; steviaa (E960), joka on yrtti sekin; ja erytritolia (E968), joka tosin on sokerialkoholi, mutta ei kuulemma yhtä paha kuin muut sokerialkoholit. Tiedä häntä. All Natural -patukat on makeutettu stevialla ja erytritolilla. Original Linen patukat puolestaan sukraloosilla (E955).

Original Line -patukat.
Suosikkini Peanut Butter Supreme löytyy tästä valikoimasta.
Vähiten tykkään ehkä Chocolate Browniesta ja sekin johtuu pääasiassa rakenteesta.

Kuitua kaikissa patukoissa tuntuu olevan ihan kunnolla, keskimäärin 65-70% päivittäisestä tarpeesta.

Ainakin voi kuvitella, että Questin patukat ovat suhteellisen terveellisiä. Tuoteluettelo on lyhyt ja ymmärrettävä. Pähkinöitä löytyy lähes kaikista patukoista, joten pähkinäallergikoille nämä eivät sovi. Patukat painavat 60 grammaa ja kaloreita on yleensä 170, tosin joissakin 200:kin. Suosikissani tietysti on eniten eli 210 kaloria. Patukat eivät yleensä säily edes laatikossa täydellisen suorakulmion muotoisina, sillä ne ovat aika pehmeitä. Mielestäni se ei ole ongelma, vaan luo jopa jonkinlaista luonnollisuuden tunnetta.

Tilaaminen suoraan Quest Nutritionilta on kallista, mutta tein sen silti, sillä kaikkia makuja ei saa iHerbistä. Toimitus on nopea, mutta jo kahden laatikon tilaus vaati tullauksen. iHerbistä suosittelen tilaamaan yhden laatikon kerrallaan, jolloin tavallisella postilla kuljetettuna kuljetus maksaa alle viisi euroa, eikä tulleista tarvitse huolehtia. Hintaa patukalle tulee näin saman verran tai vähemmän kuin marketista ostettuna. Paketti tulee perille parissa viikossa.

Treeniä ja kokkailua

Aamu alkoi tavalliseen tapaan treenillä. Tänään yläkroppaa. Olen aika tyytyväinen selkätreeniin. Painot ovat nousseet kivasti, mutta nälkä kasvaa syödessä eli haluaisin tietysti treenata vieläkin kovemmilla painoilla. Siihen auttanee vain treeni ja aika. 

Treenikamaa. Shakerissä Fitnessgurun kiwi yoghurt.

Hauisten treenaaminen on kyllä yhtä tuskaa. Nykyinen ohjelma väsyttää hauikset jo rintaa ja selkää treenatessa, joten kun niiden vuoro oikeasti tulee, niin ei riitä puhtia juuri mihinkään. Mutta Mika Nyyssölä taisi jossain omassa blogipostauksessaan sanoa, että ei toimi hänelläkään hauisten treenaaminen selkäpäivänä, joten olen aika hyvässä seurassa ongelmani kanssa.

Nälästä puheen ollen. Tänään on haluttanut koko ajan syödä jotain. Niin halutti eilenkin ja toissa päivänä. Miksi? Ei ole se aika kuukaudesta, olen syönyt säännöllisesti ja riittävästi. No, liikaa, koska annoin periksi. En sentään sortunut sokeriin.

Päivälliseksi kokeilin uutta ruokalajia. Tein kanaa kookosmaidossa, joka oli maustettu tuoreella inkiväärillä, cheyenne-chilillä ja valkosipulilla. Lisäksi kuminaa ja sipulia. Siitä tuli oikeasti hyvää, pieni potku inkivääristä ja chilistä, mutta ei kovin voimakas. Olen todella mausteisen ruoan ystävä, mutta tällainen hienostuneempi mausteisuus on joskus ihan mukavaa.

Resepti on muokattu Food Networkista löytämästäni reseptistä.

Parin sentin pala tuoretta inkivääriä
2 valkosipulinkynttä
1 sipuli
2 cheyenne-chiliä (suht mieto)
1/2 tl juustokuminaa
1/2 tl suolaa
1 tölkki (200 ml) kookosmaitoa
300 g broileria
kookosöljyä paistamiseen

Kuullotetaan sipuli ja chili. Lisätään valkosipuli ja inkivääri. Lisätään kumina ja suola. Sitten kookosmaito. Annetaan hautua hetki. Kanafileet uunin kestävään astiaan ja kaadetaan seos päälle. Paistetaan 150-175 asteessa noin 45 minuuttia. Tarjotaan esimerkiksi basmatiriisin kanssa.

Sellainen perjantai se. Ensi viikolla olenkin tähän aikaan Kaliforniassa, jee!

Uintia, lisäaineita ja Instagramia

Tänään on ollut sellainen "vaikka mitä" -päivä. Aamu alkoi pitkästä aikaa uinnilla. Se oli ihanaa ja vähän kamalaa ja ärsyttävää. Ei tuo lähes parin kuukauden tauko hyvää ole tietenkään tehnyt; tekniikka tuntui olevan ihan hukassa. Aloin miettimään jälleen uintikurssille osallistumista. Omat uinnit kun menevät matkaa uiden. Täyttäkin oli. Tiistaisin siellä on aamusta aina kilpauimareita harjoittelemassa, joten pari rataa tuhlaantuu niille. Mutta nyt kun Martinlaakson uimahalli on käyttökiellossa katon rakenteiden takia, niin paineita Myyrmäkeen tulee varmaan ihan uudella tavalla. Toivottavasti Martsarista ei tule enempää aamu-uimareita.

Oh yum, mitä herkkua.

Hitti ja huti.

Hain myös Ärrältä Fitnesstukun paketin. Tilasin Walden Farmsin lisäainesiirappeja eli kalorittomia, rasvattomia, sokerittomia ja gluteenittomia kastikkeita. Maut caramel ja chocolate. Ei niissä oikeasti näytä hirveästi lisäaineita olevan. Vaikea tosin sanoa, mitä ne natural flavorsit ovat, mutta muuten aika lyhyt ja ymmärrettävä tuoteseloste.

Caramel meni heti testaukseen valkuais-bansku-lätyn päälle ja olihan se vähän supermakeaa, mutta se annos korvasi kyllä karkit ja keksit. Oh yum, oikeasti hyvää. Sokerihiiri kiittää. Piti sitä suklaatakin hieman maistaa, mutta se ei ollut hyvää. Siinä oli joku outo sivumaku, tuli mieleen lapsuudesta joku suklaakastike, jota taitaa vieläkin olla kaupoissa myynnissä. En nyt vain muista nimeä.

Lounaaksi siikaa ja fetasalaattia. Ei voi mennä vikaan.

Kuvat pannarista ja kastikeputelleista saivat kunnian toimia myös ensimmäisinä Instagram-postauksinani. Liityin siis lopulta minäkin nimimerkillä salt4phoenix, sillä välillä tulee otettua kuvia, mutta jää blogipostaus tekemättä. Ajattelin, että Instagramissa ne tulee ainakin julkaistua. Samalla pysyy kärryillä sosiaalisen median kehityksessä, joka on leipätyönikin kannalta ihan suotavaa.

Kävin myös hierotuttamassa selän ja pakarat jälleen Suomen Urheilufysiossa Leppävaarassa, tosin taas uudella hierojalla. Aikataulut nääs. Iskias on vaivannut tavallista enemmän ja osaltaan epäilen syyksi kireitä pakaralihaksia. Sitä ne kuulemma todellakin olivat. Selkä myös. Hieronta oli ihan älyttömän hyvä. Luulen, että olen löytänyt uuden suosikkihierojan, vaikka ei vanhassakaan mitään vikaa ole.

Että sellaista tänään. Vaikka mitä siis ja vielä vähän päälle.

Karboniitin sulatusta

Pyöräni ei ole ollut vain talviunilla, vaan suoraan sanoen ihan karboniittijäädytettynä useamman vuoden. Olen sen sulattamista parinakin keväänä suunnitellut, mutta toteutus on tökkinyt. Kun se ilman pumppaaminen renkaisiin on niin ylitsepääsemättömän hankalaa!

Mutta eilen päästin salilla sisäisen Hulktareni (kuulostaapa oudolta, ja onko väärin sekoittaa Marvel ja Star Wars universet samaan juttuun?) valloilleen, ja sillä raivolla mentiin vielä tänäänkin ja pyörävanhus sai ilmaa renkaisiin ja öljyä ketjuihin. Jaanaban triathlon-harrastuksen (intohimon) seuraamisella on varmasti ollut oma vaikutuksensa. No anyhoo, piti tietysti heti lähteä testaamaan pikku lenkki. Että osaako sitä vielä. En tajua, olen kamalan epävarma nykyään omista kyvyistäni. Yleensä ihan turhaan. Pyöräilin uimahallille ja takaisin, seitsemisen kilometriä yhteensä. Tarkoitus on siis jatkossa sytkytellä hallille sen sijaan, että otan bussin, koska nopeammin pääsen sinne pyörällä.

Kuva on luvatta Comicvinen sivuilta kopioitu.

Se kävi hyvin palauttavasta lenkistä näin lepopäivänä (terassikausi tuli myös avattua aiemmin päivällä) eilisen superhyvän ja järkyttävän tuskaisen pakara- ja jalkatreenin jälkeen. Siihen oli sitten hyvä tehdä päälle vähän putkirullailua ja kunnon venyttelyt. Voinko vain sanoa, että IT-jänteiden rullaus on yhtä helvettiä, hikikin tulee siihen malliin, että voisi kuvitella paholaisen polttelevan kokkoa vieressä. Hierojalla käymisessä on se hyvä puoli, että joku toinen hoitaa sadistin roolin, mutta rullaillessa pitää ottaa sekin rooli itse, joten usein tekee mieli jättää kesken ja mennä nurkkaan uikuttamaan.

No, palkinnoksi sain kuitenkin huippufiilikset - sekä pyöräilystä että kehonhuollosta - ja lisäksi tiedossa on vielä tätä ja Supernaturalia.

Proteiinileivontaa

Olisin halunnut munkin. Söin nimittäin kavereiden järjestämissä bileissä eilen oikein herkullisen munkin - tai kaksi... Kotona tehtyjä. Nam. Sokerihiirelle jäi tietysti himo päälle. Päätin sitten leipoa banana breadin korvikkeeksi. Enkä ihan mitä tahansa banana breadiä, vaan proteiiniversion, johon ei tule sokeria tai vehnäjauhoja. 

Banana breadhän ei siis ole leipä vaan pikemminkin kuivakakku. Tuo nimeäminen voi hämmentää suomalaista, mutta kuten sanottua, banana bread on kakku, jonka kanssa jenkit tarjoilevat voita, maapähkinävoita, joskus jopa jäätelöä tai tuorejuustoa. Se myös lämmitetään yleensä ennen syöntiä. Mutta koska näin suomalaisittain sitä voi ajatella kuivakakkuna, niin sen voi ihan hyvin syödä kylmänä ja ilman lisukkeita. Tai sitten niillä lisukkeilla, jos siltä tuntuu.

Leivoin kakun Protein Pow(d)er -blogia pitävän Annan reseptillä, vähän muokattuna. Alla oma versioni reseptistä.

2 keskikokoista banaania (kypsää)
22 g kookosjauhoja
3 munaa
2 munanvalkuaista
1,2 dl kaurahiutaleita
1,2 dl kaseiini-heraa, maustamatonta (hera tai kaseiini molemmat käyvät)
1,2 dl maitoa
1 tl leivinjauhetta
reilu 1 tl vaniljauutetta

Sekoita kaikki aineet ja paista 175 asteessa noin puoli tuntia tai kunnes puutikulla tai vaikka veitsellä kokeiltuna siihen ei jää taikinaa.

Anna oli käyttänyt banaaniheraa, mutta koska minulla oli vain maustamatonta Fastin Cook-bake-cake-proteiinia, niin käytin sitä. Vaniljahera sopisi varmasti myös. Lisäsin taikinaan vaniljauutetta juuri siksi, että proteiinijauhe oli maustamatonta. Pähkinät taas jätin omasta versiostani tällä kertaa pois. Maidon voi korvata manteli- tai kauramaidolla.

Kakku on ihanan kostea ja vaikka se uunista otettaessa näyttää varsin kuohkealta, niin omani lätsähti nopeasti. Se ei onneksi vaikuta makuun. Miltä se sitten maistui? Ihan hyvää, ei makeaa eikä kovin voimakasta makua. Banaanihera olisi varmasti lisännyt banaanin makua. Tai kokonaisen banaanin upottaminen keskelle kakkua ihanaksi banaanisydämeksi. Vinkki, vinkki. Suklaan makuisella heralla tai oikealla suklaalla tästä saisi suklaanmakuisen kakun. Kanelia, kardemummaa... Vain mielikuvitus on maustamisessa rajana.

Bileiden ja leipomisen lisäksi vappuuni kuului yläkropan treeni ja kunnon venyttely koko kropalle. Tämän pitäisi olla kevyt viikko, mutta teen sen varmaan jotenkin väärin.
 

 

Liikaa läskiä, liikaa lihaksia

Kävin eilen vähän ex tempore InBody-kehonkoostumusmittauksessa. En ole mitenkään erityisen kiinnostunut näistä eri mittauksista, sillä näen paljaalla silmällä sen, minkä tuo mittauskin todisti. Läskiä on aivan liikaa ja lihastakin on - no ei nyt liikaa, mutta paljon.

Oma PT:ni teki salilla kuitenkin kyseisiä mittauksia, joten siinäpä minäkin sitten seison. Antaahan analyysi lisätietoja hänelle, ja onhan se itsellekin hyödyllinen vertailukohta johonkin tulevaisuuden minään. Toivottavasti. Lihakset ovat suuunnilleen samankokoiset kehon molemmin puolin, joten sen suhteen ei hätää. Ja normaalin "yli" menevä lihasmassakin on kuulemma vain hyvä asia. Mutta ei enää lisää kokoa reisiin tai pohkeisiin, kiitos. Yläkroppaan voisin ottaa vähän muskeleita kyllä.

Läskiä pitää saada tiristettyä. Sehän se minun murheenkryynini on. Sokerihiiri on kuitenkin hillinnyt ihan kiitettävästi - ei täydellisesti kylläkään - itseään, joten olen ihan hyvillä mielin tällä hetkellä. Minulle helpointa on olla kokonaan ilman sokeria, jolloin sitä ei tee niin kovasti mielikään. En ole mikään kohtuukäyttäjä, enkä varsinkaan sellainen joka voi ostaa kotiin mitään herkkuja ja antaa niiden vain olla kaapissa. Ihan mahdotonta! Kadehdin paria painonsa kanssa taistelevaa ystävääni, joilla tällainen taito tai mielenlujuus on.

Sen olen oppinut, että ei kannata verrata itseään muihin. Ihmiset ovat erilaisia. Toisille monet ruokailuun liittyvät asiat sujuvat helpommin, eikä se kroppakaan halua yhtä kovalla innolla pitää kiinni jokaisesta syödystä kalorista. Toisille liikunta maistuu, kun taas joku ei saa millään itseään liikkeelle. Pahimmassa tapauksessa sairaus voi vaikuttaa sekä ravitsemukseen että mahdollisuuksiin liikkua. Vaikka minulla onkin ollut pitkiä kausia, jolloin en ole liikkunut aktiivisesti, niin olen aina silti pitänyt liikunnasta. Jotain positiivista sentään.

Laihduttamisen suhteenkin olen paremmassa asemassa nyt kuin vaikka kaksi vuotta sitten. Silloin en kerta kaikkiaan uskonut pystyväni laihduttamaan. Nyt tiedän kokemuksesta, että kyllä minä siihen pystyn, eikä se edes ole kovin vaikeaa. Siis sen jälkeen, kun alun tuskat ovat takana. Mutta tämä jojoilu kyllä tympäisee. Se saa siis riittää. Läski saa luvan lähteä ja pysyä pois. On sitä jo liian kauan harjoiteltu, nyt pitää ruveta tositoimiin.

Hyvä emäntä

En ole ikinä ollut innostunut keittiöhommista. Äitini hoiti sen puolen aivan liian hyvin. Hänen kuolemastaan on kuitenkin jo muutama vuosi ja välillä olen kaivannut jotakin ruokaa tai leipomusta ja harmitellut, etten opetellut silloin kun oli mahdollisuus. Olen kuitenkin yleensä onnistunut omissa yritelmissäni. Eivät ne tietenkään maistu ihan samalta kuin äidin tekemät ruoat, mutta se kai ei koskaan ole mahdollista. Ruokaahan tehdään myös rakkaudella. Yleensä olen harjoitellut lapsuudenkodissani, missä loma-aikoina on muitakin syömässä. Isäni on aina yhtä yllättynyt ja totesi joulunakin, että kyllä minusta vielä hyvä emäntä jollekin tulee.

Taikinaa voisi värin perusteella luulla vaikka Red Velvet caken taikinaksi.

Punainen muuttuu paistettaessa mustaksi.

Teen toki ns. arkiruokia, sillä en ole ikinä ollut suuri einesten ystävä ja olen kuitenkin elänyt omillani toistakymmentä vuotta. Mutta erikoisemmat ruoat kuten verilätyt ovat pysyneet suunnitelman tasolla. Niitähän ei ole vaikea tehdä. Olen sen monesti nähnyt. Lähinnä jännitin, että saanko maun kohdilleen. Veripurkin kyljestähän löytyy ohje, reseptikirjasta toinen ja googlettamalla useampikin. Kaikki suhteellisen samanlaisia. Mutta miten osaisin tehdä saman makuisia kuin äitini. Leivontareseptejä jäi kyllä jälkeen, mutta ruokareseptejä ei. Mitä jauhoja ja missä suhteessa, entä mausteet ja niiden määrä.

Ihan kivasti yhdelle syötävää.

Otin veren perjantaina sulamaan ja eilen sovelsin reseptin, jonka kuvittelin olevan lähellä haluamaani. Sitten vain paistamaan, se kai on se työläin osa koko operaatiota. Ei niistä äidin tekemien veroisia tullut, mutta oikeasti hyviä verilättyjä. Teen niitä varmasti jatkossakin.

Tänään tein tuplasatsin eli kuusi annosta kasviskanapaistosta, joka on yksi näistä perusruoistani. En viime aikoina ole oikein viitsinyt tehdä mitään ruokaa, joten hello sokeri. Nyt yritän sanoa jälleen kerran bye-bye sokeri, joten jääkaapista ja pakasteesta on parasta löytyä kunnon ruokaa, jotta nälkä tulee tyydytettyä nopeasti ja oikein.

Tämän ruoan helppous on maustamisessa. Käytän valmista maustetahnaa.

Mutta perjantaina leivoin vielä chocolate chip cookieseja eli sellaisia pehmeitä amerikkalaisia suklaahippukeksejä. Leipominen on kivaa ja parhaat keksit ovat pehmeitä. Amerikkalaiset osaavat nuo leivontahommat. Pehmeiden keksien paistamisessahan jännittävintä on rohjeta ottaa ne uunista, kun tuntuu, että ne ovat vielä keskeltä melkein raakoja.

Kyllä minusta tosiaan taitaa tulla hyvä emäntä. Enää tarvitaan vain se mies.

Kinkun sulatusta

Aloitetaan tunnustuksella. Ei se kinkku varmaan vyötärölle ehtinyt kerryttää ekstraa, mutta ne muut herkut... Pakko myöntää, että kun niitä konvehtirasioita alkoi näkyä kotona, niin itsekuri hävisi kummasti jonnekin pakkaseen, josta en sitä viitsinyt lähteä etsimään. Päädyin jopa itse ostamaan pari. Leivoin myös jouluksi sieluni kyllyydestä.

En erityisesti välitä ruoanlaitosta, mutta leipominen on kivaa. En tosin leivo juuri koskaan omassa kotonani, vaan vain kun käyn lapsuudenkodissani. Siellä kun on sitten muitakin syömässä tai ainakin ne leipomukset voi antaa toisille tai pakastaa. Pakastaminen ei toimi minulle; jyrsisin varmaan jäistä känttyä sokerinhimossani, jos tilanne äityisi pahaksi.

Tunnustuksista siirrytään kuvailemaan päivän treeni. Kävin PT:n ohjauksessa TRX:llä kurittamassa kroppaa. Onhan tässä reilu viikko oltu tekemättä mitään. Oli kamalan ihanaa! Rankkaa. Yläselässä tuntuu nyt oikein kunnolla. Tein neljä kierrosta neljää eri liikettä (punnerrus, soutu, yhden jalan kyykky ja vatsa) TRX:llä ilman taukoja. Päälle vähän ojentajia ja hauiksia käsipainoilla supersarjana ja lisää vatsoja ja sittenpä sitä tunsikin tehneensä jotain. Forkuissa nuo TRX-liikkeet, varsinkin punnerrus ja soutu, tuntuvat melkein pahimmalta, kun puristan niin kovaa.

Kovasti salilla oli väkeä, vaikka ei ole edes tammikuu vielä. Olin siellä alkuiltapäivästä, koska vietän tässä vapaita. Ensi viikon keskiviikkona 2.1. alkaa taas normaali rytmi. Aamulla salille, ruokailut kuntoon, tiristetyt kilot blogiin (iik, niitä tuloksia on sitten parasta tulla), uinti- ja juoksutreenit taas ohjelmaan. Tanssi on nyt vähän haasteellinen, koska sitä reggaetonia haluaisin jatkaa, mutta EtnoFitnessillä ei ole sopivaan aikaan sopivan ohjaajan tuntia. Ehkä kokeilen BailaBailan reggaetonia. Tai sitten otan vain StepUpilta vähän showta. On tässä muutama päivä aikaa vielä mietiskellä.

Olo on kuin Michelin-ukolla

Joillekin on kuulemma ihan työn takana lihoa. Hohhoi, eipä ole täällä sitä ongelmaa. Napit vaan paukkuu, kun tämä nainen kerää vararavintoa pitkän talven varalle. Syömiset ovat siis menneet miten sattuu viimeisen kuukauden ajan. Olo on sen mukainen. Paksu. Täysi. Ahdistava. Puntarille nouseminen ei kiinnosta yhtään.

Olen vähän ajatellut, että joulun jälkeen sitten, mutta kyllä nyt ahdistaa sen verran kovasti, että huomenna otan itseäni niskasta kiinni ja nousen aamulla vaa'alle. Vyön kireys ja kasvojen pyöreys on kyllä jo kertonut suunnan hyvin selvästi, mutta otetaan nyt ihan lukukin, niin on sitten uusi konkreettinen viesti aivoille, että "tarttis tehdä jotain".

Luin joskus jostakin, että ihmiset jotka punnitsevat itsensä säännöllisesti onnistuvat pitämään painonsa paremmin kurissa. Vaa'alla on vain paljon kivempi käydä, kun ruokailut ovat kunnossa. Silloin kun ei ole, niin kummasti se puntari pysyy tuolla vaatehuoneen perällä. Taidan tammikuusta lähtien alkaa julkaisemaan painossa tapahtuneen muutoksen blogissa viikottain, niin on sitten pakko selvittää se paino. Luulisi sen sitten motivoivan myös pudottamaan painoa, kun eihän sitä häpeää kestä kukaan, että viikko viikolta paino nousee tai junnaa samassa.

Joulupuuron teen silti punaiseen maitoon ja voihin, enkä aio tuntea siitä syyllisyyttä. Konvehdit yritän jättää kauppaan, sillä se viime viikonlopun kokeilu oli pettymys, joten mitäpä sitä turhaan ostamaan sellaista, mikä ei oikeasti edes maistu.

Konvehdit 6 - Phoenix 0

Miten tässä näin pääsi käymään?
 

Varsinkin kun eivät nämä tänä vuonna ole edes kummitelleet mielessä. On ollut todella helppo ohittaa joulusuklaakeot kaupassa. Muut herkut ovat kyllä vietelleet puoleensa. Eilen joulusuklaat tulivat kaverin kanssa puheeksi ja annoin itselleni luvan käydä ostamassa konvehtirasian. En niinkään harmittele sitä, että söin näitä, vaan sitä että ne eivät maistuneet hyvältä (söin silti).

Pitää lähteä salille jalkoja rääkkäämään.

Joulusuklaat lokakuussa

Symphonyä odotan eniten.

Ei se mitä syö viikon joulun ja uuden vuoden välillä, vaan se mitä syö ne muut 51 viikkoa. Niinpä. Kauppa kyllä tekee parhaansa, että viikko venyisi kymmeneksi. Eilen pitkän työpäivän päätteeksi ehdin vielä ruokakauppaan ja nyt ne olivat siellä. Korkeat keot suklaata, vihreitä kuulia ja muita jouluherkkuja.

Väsyneenä ja nälkäisenäkin onnistuin ohittamaan ne tuskatta. Itse asiassa kuvailin niitä pikaisesti kännykällä, joten vietin jopa aikaa niiden edessä. Enkä sortunut. Eilen se oli vielä helppoa, mutta olen melko varma, että ennen joulua joudun vielä monta kertaa sulkemaan silmäni niiden viettelykseltä ja hapuilemaan tieni maitorahkapurkkien luokse.

Entinen minä olisi rohmunnut heti maistiaiset mukaan, eikä olisi miettinyt asiaa alkuunkaan. Varsinkaan venyneen päivän jälkeen, jolloin ansaitsee palkinnon. Eilinen palkintoni oli hyvä mieli itsekurista ja siitä, että kerrankin tuntui, etten edes tarvinnut itsekuria.

Olen tyytyväinen, että nykyään mietin ainakin pari kertaa ostoksiani, vaikka välillä pudotankin koriin laihduttajalle vähemmän sopivia tuotteita. Miettimisen hyvä puoli on se, että koriin ei putoa enää joka kerta - tai edes joka toinen kerta - jotain herkkua, vaan yleensä se on täynnä terveellistä tai ainakin tavallista ruokaa.

Joudun myöntämään, että viime viikonloppuna suklaalakko kärsi "pienen" kolauksen. Pandan uutuus, Kuningatar täytesuklaalevy, oli kyllä sen arvoinen. Geisha Dark ei. Eikä Dumle Liquorice. En jäänyt harmittelemaan päätöstäni syödä suklaata, vaan palasin uudella innolla joulua ja suklaalakon varsinaista päättymistä odottamaan.

Toivon tosin, että suhtaudun suklaaseen jouluna yhtä rennosti kuin viime viikonlopun uuteen herkkulöytöön. Se ei jäänyt kummittelemaan mieleen. Se odottaa kyllä kaupassa, jos joskus tekee mieli, joten minun ei ole pakko syödä sitä niin kuin se loppuisi maailmasta.

Onko siellä muita, joille joulusuklaat aiheuttavat tuskaa ja kaipuuta vai kävelettekö kylmän rauhallisesti ohi?

Nämä ovat, kummallista kyllä, vuorovuosin
inhokki- ja suosikkikonvehtejani.

Vihreät kuulat. Erottamaton osa joulua.
Näistä tulee äiti mieleen.

Tunnelmia perjantailta

Hyvän treenin jälkeen olo on onnellinen.

Ei mikään huono viikko. Ei mikään huono aloitus päivälle. Mutta silti on sellainen "onneksi on perjantai" olo. 

Perjantaisin treenaan PT:n kanssa, joten päivän alku on aina mukava. Saan lisäenergiaa siitä, että joku toinen katsoo liikeradat ja tsemppaa ja laittaa kokeilemaan isompia painoja. Opin aina jotain uutta. Olen nimittäin vielä aika vihreä näissä salitreenaamisen hienouksissa.

PT:n kanssa treenatessa paha tapani on kommentoida ääneen, kun väsyttää. "Ei enää", "ei jaksa", "siinä oli jo 12" kuuluu vähän turhankin tiheään. PT sanoikin tänään, että kun minua alkaa väsyttää, iästä tippuu 30 vuotta pois. Taitaa pitää paikkansa. Yritän parantaa tapani. 

Uskon, että positiivinen mielikuvaharjoittelu auttaa jaksamaan enemmän. En tosin harrasta sitä. Besserwisser-luonteeni pistää kertomaan, kun "tiedän", että kroppa ei jaksa enää. Vaikka löytyy sieltä sitten kuitenkin ne kaksi tai kolme toistoa. Enemmän The Little Engine That Could -asennetta: I think I can, I think I can, I think I can...

Tänään tehtiin rintaa ja hartioita. Penkkipunnerrukseenkin lisättiin painoja, joten työnsin 25 kilolla. I know, sad... Mutta voimaton nainen vahvistuu koko ajan.

Ihan itte tein. Oli hyvää. Tulisessa jauhelihassa sen salaisuus.

Iltaan asti venyneen työpäivän päätteeksi kokosin pizzan ja herkuttelin vähän muutenkin. Pizza oli hyvää ja olisi kannattanut lopettaa siihen. Sokeri ei tee hyvää oloa hetkeksikään sen jälkeen, kun se on syöty. Eivätkä ne syömishetket kyllä ole sen arvoisia, mutta jotenkin sitä kuvittelee etukäteen, että nautinto on suurempi kuin onkaan. Tämän ymmärtäminen - tai ylipäätään, että tunnen näin - on edistystä. Ennen en olisi välittänyt. Tai vaivannut päätäni koko asialla. 

 On aina paljon parempi fiilis, kun syö terveellisesti ja tasaisin väliajoin. Tunnen hallitsevani elämääni. Myös fyysisesti olo on parempi, vaikka en mistään vatsanväänteistä sokerin takia kärsikään. No, pitäisi ainakin olla huomisen kympille energiaa, kun hiilarivarastot on tankattu puhtaalla sokerilla...

Sugar high

Pussin pohjalle jäivät vain ne karkit, joista en tykkää.

Sateinen päivä ja muut kootut tekosyyt herkuttelulle. Eilen se alkoi: "Vähän jäätelöä. Vain tänään." Sokeri kuitenkin koukuttaa kunnolla ja aamulla heräsin makeanhimoisena. Selvisin aamu-uinnille, mutta kotimatkalla poikkesin kaupan kautta ja siitähän ei seurannut mitään hyvää. Tai no hyvää sokerihiirelle, huonoa laihduttajalle. Suklaalakko pitää, mutta jäätelöä ja karkkia on tänään tullut syötyä. Myönnettäköön, että en laske suklaajäätelöä suklaaksi...

Olisinpa niitä tyyppejä, joille tulee huono olo, jos herkuttelee liikaa. Tulisi se stoppi kropan puolesta joskus, eikä aina vaatisi niin kovaa työtä korvien välissä. En kuitenkaa ole. Siispä päätän taas, että nyt loppuu. Minulla on ollut tapana ajatella, että jos sorrun tai annan itselleni luvan herkutella, niin sitten on koko päivä (tai dieetti) pilalla, joten ihan sama ahtaa vatsa täyteen mitä sattuu. Vaatii kovaa työtä päästä eroon siitä ajattelutavasta, mutta luulen, että olen menossa parempaan suuntaan. Tänään ei tosin tuntunut siltä.

Suosikkisörsselini.

Päivä kutenkin päättyi ruoan puolesta positiivisemmissa merkeissä, sillä tein ruokaa alkuviikoksi. Kanaa ja wokkivihanneksia tulisella curry-tahnalla maustettuna. Maistuvaa, helppoa ja nopeaa. Menee sellaisenaan tai nuudeleiden tai riisin kanssa. Ruoan puolesta ei ainakaan pitäisi olla syitä lipsumiseen. Scarlett O'Haraa lainatakseni: "Onhan huomenna taas uusi päivä!"

Kompiaisenhimoa

Ei vakuuttanut.
Kyllä suklaa-laku on parasta.

Eilinen meni sokeritankkauksen puolelle. Nälkään pitäisi syödä ruokaa, eikä pussillista Omareita ja tynnyrillistä jäätelöä. Mutta kumpikaan ei sisältänyt suklaata, joten sen osalta linja pitää. Mietin tosin, onko tyhmää kieltää itseltään juuri se mistä eniten pitää, sillä jos herkuttelee, niin eikö se kannata tehdä sellaisella, joka oikeasti tuo hyvää mieltä.

Don't get me wrong, tykkään Omareista. Nyt on kuitenkin pakko todeta, että kaveri on oikeassa siinä, että vain muutama ensimmäinen maistuu hyvältä ja sitten tulee syötyä vain syömisen ilosta. Hän tosin viittasi suklaaseen, jonka osalta en allekirjoita tätä.

Eilinen oli kyllä liian makea satsi jopa minulle, joka olen kaveripiirini varmasti sokerisin tyyppi. Kai sekin on edistystä...

So long suklaa

Pidän suklaasta niin paljon, että minun on pakko luopua siitä, jos aion onnistua pudottamaan painoani. Tästä alkaa siis neljän kuukauden dieetti, jonka aikana yritän vierottaa itseni suklaasta. Jos onnistun, kyseessä on jonkinlainen ihme ja ennätys.

Uskoa täydelliseen onnistumiseen minulla ei valitettavasti ole, mutta yritän olla ajattelematta tulevia repsahduksia näin alkumetreillä. Pitää varmaan lukea joku self help -kirja positiivisesta ajattelusta. Minulla on nyt motivaatio saada projekti käyntiin, mutta tiedän, että vasta motivaation muuttuminen tavaksi saa pysyvän muutoksen aikaan. En silti aio ajatella tätä elämäntapamuutoksena, en vaikka nykyään se tuntuu olevan suositellumpaa ja parempi termi kuin dieetti, johon herkästi liitetään etuliite ihme ja lopputulos: epäonnistuminen.

Tein elämäntapamuutoksen vuosi sitten. Painoa on pudonnut, mutta kyllä sitä on tullut välillä takaisinkin. Painoni ei ole koskaan aiemmin jojoillut, tänä keväänä ja kesänä kyllä. Se tympäisee, mutta parempi sekin kuin pysyvä nousu. Jojoilu todistaa minulle, että minäkin osaan laihduttaa ja itsekuria löytyy. Elämäntapamuutos on vain mielessäni antanut mahdollisuuden herkutella välillä, koska se kuuluu elämään ja sitäkin pitää opetella. Mutta koin ahaa-elämyksen ja ymmärsin, että minun kohdallani karkkipäivä ei toimi. Kaasu hirttää päälle ja herkuttelun lopettaminen on tuskaista. Siispä edessä on nyt syksy ilman suklaata. Kun ei aloita sen syömistä, niin ei tarvitse lopettaakaan. 

Toivottakaa onnea ja lukitkaa suklaat kaappiin, kun olen lähettyvillä!