Herkullinen pastaresepti ja salikuulumiset

Lomalla halusin kokeilla jotain helppoa ja nopeaa uutta reseptiä. Löysin The Pioneer Womanin sivuilta firenzeläistyylisen kanapastareseptin, joka kuulosti ja näytti hyvältä. Kokeilin ja ihastuin ja taisi perheenikin siitä tykätä. Tein sitä siis myös tänään kiireisen ja mielenkiintoisen työviikon päätteeksi.

 

Itselleni sopivaksi muokkaama resepti kuuluu näin:

- 3 dl pastaa (alkuperäinen ohje: 450 g penne)

- 300 g maustamattomia broilerin fileesuikaleita (4 kanan rintafileetä)

- suolaa ja Herbes de Provence -yrittimausteseosta tai mustapippuria kanan maustamiseen

- 2 rkl voita

- 2 rkl oliiviöljyä

- 4 valkosipulinkynttä, hienonnettuna

- 3 dl kanalientä (1,8 dl kuivaa valkoviiniä + 1,8 dl kanalientä), tai enemmän tarvittaessa

- 1 rasia pinaattia, 2 on mielestäni vielä parempi

- 1 rasia kirsikkatomaatteja, puolitettuina

- alkuperäisessä reseptissä oli vielä 110 g parmesaania

Laita pasta kiehumaan ja paista kana pannulla voissa ja öljyssä. Kun kypsää, nosta pois pannulta, mutta jätä nesteet. Lisää valkosipuli ja sekoita, jottei se pala. Lisää kanaliemi (tai valkoviini ja kanaliemi) ja keitä kasaan kunnes neste vähenee ainakin puoleen alkuperäisestä. Itse keitän liemen kasaan varsin paksuksi, sillä en pidä liian "kastikkeisesta" pastasta. Lisää kastikkeen päälle pannulle lopuksi pinaatti, tomaatti, kana ja pasta (+ parmesaani). Sekoitetaan ja voilà, herkullinen ateria on valmis. Onnistuu helposti myös tällaiselta vähemmän kokki kolmoselta.

The Pioneer Womanin sivuilta löytyvät sekä tarkemmat ohjeet että nätimmät kuvat. Jos niitä kuvia katsellessa ei tule nälkä, niin ei sitten millään.

Aamulla treenasin jalat salilla. Painostava ilma sai hien taas virtaamaan ennen kuin pääsin edes alkuun. Onneksi en ollut yksin ongelman kanssa, vaan kaikki me aamutreenaajat taisimme kärsiä tavallista enemmän. Yksi salituttu tuli ainakin kommentoimaan askelkyykkykävelyn tehokkuutta ja valittelemaan kunnon ilmastoinnin puuttetta.

Minusta on muuten mukava, että salilla voi vaihtaa pari sanaa tuttujen kasvojen kanssa. Ei mitään liiallista jaarittelua, ainakaan kesken treenin, mutta mielestäni on kohteliasta ja kiva moikata ihmisiä, joilla on sama treeniaikataulu ja joita näkee kuukausi- tai vuositolkulla. On mielenkiintoista, että miehet ovat aktiivisempia tervehtimään/vastaamaan tervehdykseen ja tulemaan juttusille kuin naiset. Nuoret, supertreenatut miehet tosin ovat poikkeus. On toki myös pari naista, joiden kanssa vaihdan tervehdykset ja välillä pari sanaa, mutta keskimäärin naiset tuntuvat välttelevän katsekontaktia. Ystäväpiirissäni ei ole saliharrastuksesta innostuneita, paitsi yksi työkaveri, joka on crossfit-urheiluhullu. Ehkä siksi minusta on mukava, että on salituttuja.

200 metriä vaparia toi hymyn huulille

Tiistaina tuskailin, kun uinti ei todellakaan sujunut. Tänään se sitten sujui. Olipa ihanaa! Kävin poikkeuksellisesti uimassa vasta illalla, mutta arvelin ihan oikein, että näin kesällä siellä on silti varmaan ihan hyvin tilaa.

Lapsi on terve, kun se leikkii.
Tahtoisin taas FlowRideriin.

Ajattelin uida tonnin, mutta puolitoista kilometriä sitä matkaa lopulta taitoin, koska se oli niin kivaa. Se mikä saa edelleen kotisohvalla tyytyväisen hymyn huulilleni on kuitenkin 200 metriä. Uin nimittäin sen verran vaparia putkeen eli 6 käännöstä. Olisin ehkä jaksanut uida pidempäänkin, mutta koska tuplasin kylmiltään entisen ennätykseni, niin ihan suosiolla jätin sen tuohon. Sitä paitsi minua alkoi uidessa hymyilyttämään niin kovin, että ajattelin, että nielen pian vettä.

Haasteellisinta minulle on siis hengitys käännöksissä näin "pitkää" matkaa uidessa. Käännöksen jälkeen tuntuu kuin happi loppuisi siihen paikkaan, mutta parin vedon jälkeen se tasaantuu tavalliseksi hengästymiseksi. Olisi hauska kokeilla, miltä saman matkan uiminen tauoitta tuntuisi 50 metrin radalla, kun siinä käännöksiä tulee puolet vähemmän.

Nyt sitten ei se 100 metrin pätkä tunnu henkisesti niin pahalta, kun tiedän varmasti pystyväni uimaan pidemmänkin matkan. Uin edelleen kuitenkin pääasiassa 50 metrin pätkissä, jotta jaksan ja muistan keskittyä tekniikkaan.

Eilen kävin salilla treenaamassa yläkroppaa ja se tuntuu rinnassa, olkapäissä ja ojentajissa. Huomenna pitäisi treenata jalat. Ei yhtään huvittaisi. Olen sanonut aiemminkin, että olen alkanut inhota jalkojen treenaamista, koska se on niin raskasta. Tunnollisesti sen silti teen.

Näihin tunnelmiin.

Suonenvetoja ja hapenpuutetta

Joskus sujuu ja joskus on päiviä kuten tämä. Varpaat kramppasivat heti, kun pulahdin altaaseen ja sukelsin rataköyden ali kakkosradalle. En muista, milloin viimeksi olisin uidessa saanut jalkaan krampin, mutta nyt niitä tuli oikean jalan varpaisiin ja jalkapohjaan koko treenin ajan. Muutenkin tökki. Happea ei tuntunut riittävän ja käännökset menivät huonosti. 

Teki mieli luovuttaa 600 metrin kohdalla, kun takana oli 400 metriä vaparia ja 200 selkää. Uin kuitenkin kilometrin ja olin ihan onnellinen, että menin uimaan. Eipä ole silti pitkään, pitkään aikaan ollut yhtä huonosti sujunutta uintireissua. Silti uinti on ihanaa. Olisi vain ihanampaa, jos olisin siinä parempi ja nopeampi ja ettei se hengästyttäisi niin kovin. Vali, vali.

Munapää. Pyöräily hallille nostaa hien pintaan jo ennen uintia.

Tuntuu, että en ole kehittynyt yhtään. Totuus taitaa kuitenkin olla, että olenhan minä. Mietin nimittäin, että keväällä tuskailin selkäuinnin käännöksiä, kun vettä meni aina nenään. Onneksi sinnittelin ilman klipsiä, sillä sitä ongelmaa ei enää ole. Luulen, että vaparin vedotkin menevät nyt paremmin. Toisaalta olen keskittynyt niin paljon vetojen pituuteen ja liu'utukseen, että epäilen, että joku muu kohta on varmaan kehittynyt ongelmaksi.

Selän kipuskolioosi ei ole lauennut vieläkään, joten se hankaloittaa kaikkea liikkumista ja olotilaa yleensäkin. Uinnissakin tuntuu, että suunta on koko ajan vähän vasemmalle, eikä suoraan. Juoksua en uskalla tällä hetkellä harrastaa ollenkaan. Noh, ainakin pystyn liikkumaan. Siihen päälle vielä lämmin kesä, töissä kivaa ja telkkarissa Sons of Anarchy, joten elämä on ihan jees kuitenkin.

Eka kerta kiväärillä

Olen lomaillut Lapissa, joten blogi on elänyt hiljaiseloa. En ole liikkunut yhtään, ellei parivuotiaan veljentyttären nostelua ja perässä juoksua lasketa. Yhtenä iltana tosin kävin lapsuudenystävän kanssa läheisellä pururadalla iltakävelyllä muistelemassa lapsuutta, sillä siellä leikittiin monet kerrat ja hiihdettiin ala-asteen hiihtokilpailut. Nyt se tuntuu mittasuhteiltaan niin kovin pieneltä. Sääsket kuppasivat, mutta vanamoita kukki lähes koko metsä.

7x33:lla ensin tuntumaa.

Veljeni käytti minua ampumaradalla, jotta sain kokeilla ensimmäistä kertaa kiväärillä ampumista. Vähän jännitti, varsinkin hirvikiväärillä ampuminen, koska sen rekyylistä kaikki olivat vähän pelotelleet. Ensin kokeilin kuitenkin papan vanhaa avotähtäimellä varustettua Sakoa. Se ei sopinut minun silmilleni. Oli todella vaikea saada tarkennettua tähtäimet tauluun. Mutta sillä oli ihan kiva ampua muuten ja kyllä siellä taulussa näytti osumat olevan, paitsi ensimmäinen. Ammuin istualtaan tukea vasten, joten ei sen vaikeaa pitänyt ollakaan.

Niskalaukaukset. Tähtäsin kyllä vatsaan...

7x33 patruuna ja hylsy.

Hirvikiväärillä jouduin aluksi pitkään hakemaan pään asentoa, mutta kun se löytyi, niin kiikarillahan oli mukava tähdätä. Olkapääkin selvisi mustelmitta. Ihan lopuksi kokeilin ampua myös seisaaltaan, mutta oli todella vaikea pitää ase vakaana. Tauluun osuin silti.

Tuollako pitäisi uskaltaa.

Ei mikään 25 metrin pistoolirata.
Sellainenkin Isoaavalta löytyy, samoin kuin haulikkorata.

Metsoon pitäisi osua.

Piti lippiskin kääntää, kun lippa meinasi olla tiellä.

Helpotus ensimmäisen kierroksen jälkeen. Olkapää on ehjänä.

Kyllä pistooli tuntuu silti enemmän omalta aseelta. Kävin ennen lomaa (ja radan kesätaukoa) kokeilemassa 9 mm pistoolilla ampumista. Tykkäsin kovasti. Tosin aseella on siinäkin väliä. CZ 75 SP-01 Shadow on kiva, mutta Glock tuntui vaikeammalta.

Tästä tykkään.

Ostin muuten uuden puhelimen, joten kamera on samalla upgreidattu kolmesta 13:een megapixeliin. Rakastan uutta Galaxy S4:ääni.

Pumping Iron

Enpä olisi pari vuotta sitten uskonut katsovani bodareista kertovaa doku-elokuvaa. Niin kuitenkin tänään tein. Netflixin tarjonta ei mielestäni ole kummoinen, mutta jotain sieltä piti sateisen ja selkäkipuisen päivän kuluksi kaivaa. Se ihan jopa ehdotti Pumping Ironia (nimellä Arnold on rautaa) mieltymyksieni perusteella. Kukapa olisi arvannut?

Osaltaan leffaa kohtaan tuntemani kiinnostus johtui talvella lukemastani Arnold Schwartzeneggerin omaelämänkerrasta Total Recall: My Unbelievably True Life Story. Kannattaa muuten lukea. Kehonrakennuksen lisäksi se antaa uuden näkökulman näyttelijään, jota voisi pitää kehonsa ja puhetapansa (ja joidenkin leffojensa?) perusteella vähemmän business savvynä. Pitää kuitenkin muistaa, että yhden maailman suurimman talouden kuvernööriksi ei pääse pelkkien sukulaissuhteiden perusteella.

Elokuva oli yllättävän viihdyttävä. Se on kestänyt aikaa varsin hyvin ottaen huomioon, että se on melkein yhtä vanha kuin minä. Arnoldilta pääsi pari ihan hauskaa sammakkoa suusta. Nykyään ne saisivat PR-ihmiset sydänkohtauksen partaalle, mutta tekivät Arnoldista elokuvassa aika inhimillisen nuoren, lajissaan menestyneen miehen. Se kroppa sitten. On se hieno. Joskus olen pitänyt bodareita ihan liian, no, liian lihaksikkaina, kireinä, kiiltävinä, mitä näitä nyt on. Silmä on selvästi tottunut. Arskan kroppaan varsinkin, kun sitä on kuitenkin elokuvissa näytetty vuosikymmeniä.

Oma miesihanteeni ei ole niin lihaksikas tai kireä, mutta arvostan kyllä lopputulosta ja työtä, mitä bodareiden vartaloihin on laitettu. Enkä voi kieltää, etteivätkö bodarit näyttäisi paremmilta kuin täysin treenaamattomat kaverit. Tasapuolisuuden nimissä, sama pätee naisiin. Tässä elokuvassa ja 70-luvulla ei vain naisbodareita tainnut hirveästi olla, joten tänään keskityin hyvillä mielin mieskauneuden ihailemiseen ja arvostelemiseen arvostamiseen.

En muuten malta odottaa, että pääsen salille huomenna...

Kuvien copyright kuuluu joillekin muille.

Kipuilua ja liikunnan kaipuuta

Selkä on taas jostakin syystä kipeä. En tiedä, mistä. Ehkä rintauinnista. Ehkä juoksusta. Ehkä uudesta saliohjelmasta. Ehkä epäergonomisesta työasennosta. Ehkä olisi pitänyt pitää se keveympi viikko, kun vähän tuntui siltä. En tiedä. Vinossa se kuitenkin on. Seisominen ja kävely käyvät kipeää (kipeämpää kuin tavallisesti). Tuntuu, että toinen jalka on paljon toista pidempi. Pitää jälleen kerran toivoa, että tämä kestää mieluummin viikkoja kuin kuukausia. Toivon silti herääväni jo huomenna ilman kipua.

Pyöräilyeleganssia.

Kipeä selkä vaikuttaa heti negatiivisesti mielialaani. Saman tekee liikunnan puute. Pidin muutaman rehellisen lepopäivän kokeillakseni auttaisiko se. Ei auttanut. On ollut vain ahdistavaa miettiä, että mitä tekisi, kun ei voi lähteä edes kävelylle. Kävin tänään siis kevyellä pyörälenkillä. Oikeastaan se oli vain mutkan kautta tehty kauppareissu. Tuli silti niin hyvä mieli niiden noin 14 kilometrin aikana. Oli ihana ulkoilla aurinkoisena ja lämpimänä päivänä ja ihastella maisemia, vaikka välillä pitikin taistella melkoista vastatuulta vastaan. Olisin pyöräillyt pidempään, mutta yritin olla ahnehtimatta, ettei se pahentaisi tilannetta.

Kauniit maisemat.
Puhelin on lopultakin lähdössä vaihtoon,
joten tuollaisia suttuja ei toivottavasti jatkossa tarvitse katsella.

Huomenna on taas uusi päivä. Käyn hieronnassa ja toivon, että selkä alkaa oikenemaan.

Lenkkeilyä kesästä nauttien

Ottaa vähän itsetunnon päältä pistää kävelyksi kesken lenkin, mutta yritän kehittää peruskuntoa, joten ei se auta kuin hiljentää siinä vaiheessa, kun sykemittari niin käskee. Haluaisin silti huudella muille lenkkeilijöille, että kyllä minä oikeasti jaksaisin juosta. Hyvä puoli näissä hitaissa lenkeissä on, että ne jaksaa hyvin, vaikka jalat olisivat salitreenistä tönkköinä kuten tänään.

Vielä parempaa on, että ehdin rauhassa nautiskella maisemista ja kesän tuoksuista. Vasta leikattu ruoho tuoksuu ihan parhaalta, mutta sitten on muitakin ihania tuoksuja. Yhdessä välissä tänään tuoksui hunaja, taisin siis juosta mehiläispesän ohi. Syreeni kukki ja tuoksui ihanasti, mutta sydän oli pakahtua, kun erotin kielojen tuoksun. Kielot olivat äitini lempikukkia, joten ne tuovat aina hänet mieleeni. Ikävähän se tuli.

Tykkään lenkkeillä lämpimässä. Tajusin sen yllätyksekseni viime kesänä. Olin aina ajatellut, että lenkkeily on mukavampaa syksyllä tai talvella, kun ei ole niin kuuma. Nautin kyllä syksyn kirpeistä keleistä, mutta hengitys kulkee lämpimässä paremmin ja aurinko tuntuu hyvältä iholla. Hiki virtaa kyllä kanssa, mutta niinhän sen lenkkeillessä pitääkin. Kyllä liikunta on ihanaa.