Eka kerta kiväärillä

Olen lomaillut Lapissa, joten blogi on elänyt hiljaiseloa. En ole liikkunut yhtään, ellei parivuotiaan veljentyttären nostelua ja perässä juoksua lasketa. Yhtenä iltana tosin kävin lapsuudenystävän kanssa läheisellä pururadalla iltakävelyllä muistelemassa lapsuutta, sillä siellä leikittiin monet kerrat ja hiihdettiin ala-asteen hiihtokilpailut. Nyt se tuntuu mittasuhteiltaan niin kovin pieneltä. Sääsket kuppasivat, mutta vanamoita kukki lähes koko metsä.

7x33:lla ensin tuntumaa.

Veljeni käytti minua ampumaradalla, jotta sain kokeilla ensimmäistä kertaa kiväärillä ampumista. Vähän jännitti, varsinkin hirvikiväärillä ampuminen, koska sen rekyylistä kaikki olivat vähän pelotelleet. Ensin kokeilin kuitenkin papan vanhaa avotähtäimellä varustettua Sakoa. Se ei sopinut minun silmilleni. Oli todella vaikea saada tarkennettua tähtäimet tauluun. Mutta sillä oli ihan kiva ampua muuten ja kyllä siellä taulussa näytti osumat olevan, paitsi ensimmäinen. Ammuin istualtaan tukea vasten, joten ei sen vaikeaa pitänyt ollakaan.

Niskalaukaukset. Tähtäsin kyllä vatsaan...

7x33 patruuna ja hylsy.

Hirvikiväärillä jouduin aluksi pitkään hakemaan pään asentoa, mutta kun se löytyi, niin kiikarillahan oli mukava tähdätä. Olkapääkin selvisi mustelmitta. Ihan lopuksi kokeilin ampua myös seisaaltaan, mutta oli todella vaikea pitää ase vakaana. Tauluun osuin silti.

Tuollako pitäisi uskaltaa.

Ei mikään 25 metrin pistoolirata.
Sellainenkin Isoaavalta löytyy, samoin kuin haulikkorata.

Metsoon pitäisi osua.

Piti lippiskin kääntää, kun lippa meinasi olla tiellä.

Helpotus ensimmäisen kierroksen jälkeen. Olkapää on ehjänä.

Kyllä pistooli tuntuu silti enemmän omalta aseelta. Kävin ennen lomaa (ja radan kesätaukoa) kokeilemassa 9 mm pistoolilla ampumista. Tykkäsin kovasti. Tosin aseella on siinäkin väliä. CZ 75 SP-01 Shadow on kiva, mutta Glock tuntui vaikeammalta.

Tästä tykkään.

Ostin muuten uuden puhelimen, joten kamera on samalla upgreidattu kolmesta 13:een megapixeliin. Rakastan uutta Galaxy S4:ääni.

Pumping Iron

Enpä olisi pari vuotta sitten uskonut katsovani bodareista kertovaa doku-elokuvaa. Niin kuitenkin tänään tein. Netflixin tarjonta ei mielestäni ole kummoinen, mutta jotain sieltä piti sateisen ja selkäkipuisen päivän kuluksi kaivaa. Se ihan jopa ehdotti Pumping Ironia (nimellä Arnold on rautaa) mieltymyksieni perusteella. Kukapa olisi arvannut?

Osaltaan leffaa kohtaan tuntemani kiinnostus johtui talvella lukemastani Arnold Schwartzeneggerin omaelämänkerrasta Total Recall: My Unbelievably True Life Story. Kannattaa muuten lukea. Kehonrakennuksen lisäksi se antaa uuden näkökulman näyttelijään, jota voisi pitää kehonsa ja puhetapansa (ja joidenkin leffojensa?) perusteella vähemmän business savvynä. Pitää kuitenkin muistaa, että yhden maailman suurimman talouden kuvernööriksi ei pääse pelkkien sukulaissuhteiden perusteella.

Elokuva oli yllättävän viihdyttävä. Se on kestänyt aikaa varsin hyvin ottaen huomioon, että se on melkein yhtä vanha kuin minä. Arnoldilta pääsi pari ihan hauskaa sammakkoa suusta. Nykyään ne saisivat PR-ihmiset sydänkohtauksen partaalle, mutta tekivät Arnoldista elokuvassa aika inhimillisen nuoren, lajissaan menestyneen miehen. Se kroppa sitten. On se hieno. Joskus olen pitänyt bodareita ihan liian, no, liian lihaksikkaina, kireinä, kiiltävinä, mitä näitä nyt on. Silmä on selvästi tottunut. Arskan kroppaan varsinkin, kun sitä on kuitenkin elokuvissa näytetty vuosikymmeniä.

Oma miesihanteeni ei ole niin lihaksikas tai kireä, mutta arvostan kyllä lopputulosta ja työtä, mitä bodareiden vartaloihin on laitettu. Enkä voi kieltää, etteivätkö bodarit näyttäisi paremmilta kuin täysin treenaamattomat kaverit. Tasapuolisuuden nimissä, sama pätee naisiin. Tässä elokuvassa ja 70-luvulla ei vain naisbodareita tainnut hirveästi olla, joten tänään keskityin hyvillä mielin mieskauneuden ihailemiseen ja arvostelemiseen arvostamiseen.

En muuten malta odottaa, että pääsen salille huomenna...

Kuvien copyright kuuluu joillekin muille.

Kipuilua ja liikunnan kaipuuta

Selkä on taas jostakin syystä kipeä. En tiedä, mistä. Ehkä rintauinnista. Ehkä juoksusta. Ehkä uudesta saliohjelmasta. Ehkä epäergonomisesta työasennosta. Ehkä olisi pitänyt pitää se keveympi viikko, kun vähän tuntui siltä. En tiedä. Vinossa se kuitenkin on. Seisominen ja kävely käyvät kipeää (kipeämpää kuin tavallisesti). Tuntuu, että toinen jalka on paljon toista pidempi. Pitää jälleen kerran toivoa, että tämä kestää mieluummin viikkoja kuin kuukausia. Toivon silti herääväni jo huomenna ilman kipua.

Pyöräilyeleganssia.

Kipeä selkä vaikuttaa heti negatiivisesti mielialaani. Saman tekee liikunnan puute. Pidin muutaman rehellisen lepopäivän kokeillakseni auttaisiko se. Ei auttanut. On ollut vain ahdistavaa miettiä, että mitä tekisi, kun ei voi lähteä edes kävelylle. Kävin tänään siis kevyellä pyörälenkillä. Oikeastaan se oli vain mutkan kautta tehty kauppareissu. Tuli silti niin hyvä mieli niiden noin 14 kilometrin aikana. Oli ihana ulkoilla aurinkoisena ja lämpimänä päivänä ja ihastella maisemia, vaikka välillä pitikin taistella melkoista vastatuulta vastaan. Olisin pyöräillyt pidempään, mutta yritin olla ahnehtimatta, ettei se pahentaisi tilannetta.

Kauniit maisemat.
Puhelin on lopultakin lähdössä vaihtoon,
joten tuollaisia suttuja ei toivottavasti jatkossa tarvitse katsella.

Huomenna on taas uusi päivä. Käyn hieronnassa ja toivon, että selkä alkaa oikenemaan.

Lenkkeilyä kesästä nauttien

Ottaa vähän itsetunnon päältä pistää kävelyksi kesken lenkin, mutta yritän kehittää peruskuntoa, joten ei se auta kuin hiljentää siinä vaiheessa, kun sykemittari niin käskee. Haluaisin silti huudella muille lenkkeilijöille, että kyllä minä oikeasti jaksaisin juosta. Hyvä puoli näissä hitaissa lenkeissä on, että ne jaksaa hyvin, vaikka jalat olisivat salitreenistä tönkköinä kuten tänään.

Vielä parempaa on, että ehdin rauhassa nautiskella maisemista ja kesän tuoksuista. Vasta leikattu ruoho tuoksuu ihan parhaalta, mutta sitten on muitakin ihania tuoksuja. Yhdessä välissä tänään tuoksui hunaja, taisin siis juosta mehiläispesän ohi. Syreeni kukki ja tuoksui ihanasti, mutta sydän oli pakahtua, kun erotin kielojen tuoksun. Kielot olivat äitini lempikukkia, joten ne tuovat aina hänet mieleeni. Ikävähän se tuli.

Tykkään lenkkeillä lämpimässä. Tajusin sen yllätyksekseni viime kesänä. Olin aina ajatellut, että lenkkeily on mukavampaa syksyllä tai talvella, kun ei ole niin kuuma. Nautin kyllä syksyn kirpeistä keleistä, mutta hengitys kulkee lämpimässä paremmin ja aurinko tuntuu hyvältä iholla. Hiki virtaa kyllä kanssa, mutta niinhän sen lenkkeillessä pitääkin. Kyllä liikunta on ihanaa.

Ruokatrendien kannoilla: Questin proteiinipatukat

Syön proteiinipatukoita välillä välipalaksi, varsinkin töissä, joten päätiin kokeilla yhä suositumpia Quest-proteiinipatukoita. Pitäähän sitä edes yrittää jonkun ruokatrendin kannoilla pysyä, vaikkei ihan aallonharjalle ehtisikään. Olisi edes vähän uskottavuutta bloggaajana. Seuraavaksi pitää varmaan alkaa välttämään rahkaa, kun sitä kuulemma kaiken maailman taviksetkin syövät nykyään niin, että kaupoista loppuu... Sitä paitsi paleo on uusi karppi.

Leikki leikkinä. Tykkään Leaderin So Lo Carb -patukoista - tai no, minttu-suklaasta ja banaani-toffeesta, mutta minua on aina vähän tökkinyt soijaproteiinin käyttö niissä. Don't get me wrong, en ole mikään ruokanatsi, mutta yritän välttää soijaa ellei se ole pakattu tosi kivannäköiseen ja hyvänmakuiseen pakettiin. Samoin vältän keinotekoisesti makeutettuja juttuja, paitsi Pepsi Maxia ja niitä proteiinipatukoita ja kaikkia muitakin keinomakeutettuja juttuja, joita kulloinkin haluttaa. Täysin epäloogista, mutta täysin järkeenkäypää. Mutta palataanpa asiaan eli niihin patukoihin.

Liikunta- ja ruoka-aiheisia blogeja lueskellessa olen useasti törmännyt Questin proteiinipatukoiden hehkutukseen, joten pakkohan se oli selvittää, mistä kaikki tohina johtuu. Pistin tilauksen iHerbille. Päätin aloittaa suklaa-maapähkinäpatukalla. Se oli ihan syötävää. Rakenne muistuttaa vähän Sahlmanin toffeepatukoita ja näyttääkin siltä. Pehmeämpää tosin. Lämmitin puolet mikrossa ja siitä tuli ehkä vähän parempaa, mutta ainakaan tämä maku ei lumonnut minua. Kyllä se silti proteiinipatukaksi ihan ok välipala on.

Tilaaminen iHerbistä oli kätevää ja paketin mukana tuli lahjana kynä ja teemaistiainen. Ihan hauskaa, vaikkakin tarpeetonta. Kyniä kun on jo liikaa, enkä yleensä juo teetä. Mutta lahja on lahja. Tilaus tuli perille parissa viikossa, eikä yhdestä 12 kappaleen rasiasta tullut hintaa niin paljon, että olisi pitänyt tullin kanssa asioida. 22 euroa postituskuluineen eli patukalle tuli hintaa alle kaksi euroa. Ihan kilpailukykyinen vaihtoehto Prisman tarjonnalle siis.

Mieluummin syön silti viipaleen itse tekemääni banana breadiä tai omenan.

Choco banana bread

Näin lämpimän päivän iltanahan on suorastaan nerokas ajatus alkaa leipomaan. Mutta banana bread on lopussa ja se vain on ihan älyttömän hyvä välipala tai pikkuherkku. Sokeriton ja rasvaton sellainen. Viikonloppu meni taas vähän sokeripöhnässä, joten banana bread käy hyvin myös vieroittautumiseen. Tänään kokeilin suklaista versiota. Sanonpahan vain, että nam. Ei mikään yltiösuklainen versio, vaan sellainen oikeasti miellyttävä välipala- tai aamupalamaku.

Kehotan kaikkia kokeilemaan. Ei tarvitse olla edes jauhopeukalo. Aineet vain blenderiin ja kaikki sekaisin. Siitä vuokaan ja uuniin ja noin puolen tunnin kuluttua; voilà, kakku on valmis. Leikkaat paloiksi (tästä satsista saat 10 "normaalipaksuista" palaa, noin 100 kcal/viipale) ja pakastat kenties osan. Säilyy nimittäin pakastettunakin hyvin. Alle tunnin homma ja puolet ajasta saat surffata netissä. Tai tehdä vatsalihaksia tai harjoitella käsilläseisontaa, mikä nyt ketäkin huvittaa.

Resepti löytyy aiemmasta postauksesta. Erona vain se, että tällä kertaa käytin suklaanmakuista cook-bake-cakea, enkä lisännyt vaniljauutetta.

Herkullista maanantai-iltaa kaikille!

Lenkkeilyn iloa

Kävin lenkillä märästä ilmasta huolimatta. Tavallaan tykkään lenkkeillä, kun ripsii vähän vettä. Ilma on niin raikas. Toisaalta on ihanaa lenkkeillä auringonpaisteessa, kun ei tarvitse vetää takkia päälle. Molempi parempi. Hyvä niin, ei tule ainakaan sään takia keksittyä tekosyitä olla lähtemättä liikkeelle.

Hyvä mieli lenkin jälkeen.

Kävin ihan rauhallisella lenkillä. Päätin juosta koko matkan, mutta yritin pitää vauhdin hitaana, jotta sykkeet pysyisivät kohtuullisina. Keskisyke olikin vain himpun yli anaerobisen kynnyksen, mikä on minulle ihan hyvä tulos. Sen verran noita pikku nyppylöitä matkan varrella on, että helposti sykkeet saa ylös, mutta on siellä sitten toisaalta alamäkiä tasaamassa.

Vanha uskollinen.

Tykkään Bikiloistani edelleen, varpaat viihtyvät paremmin kuin lenkkareissa ja polvet samoin. Eikä kastuminenkaan haittaa. Pitäisi vain rohkaistua pesemään ne koneessa. Pohjissa on jo selvää kulumaa, mutta on hyvä huomata, että sitä on pääasiassa vain siellä missä pitääkin eli päkiöissä ja varpaissa. Vasemmassa kengässä kulumaa näyttää tosin olevan ulkosyrjällä vähän melkein kantapäähän asti. Haluttaisi ostaa uudet, sama malli kävisi hyvin, koska se sopii minulle, mutta väriä olisi kiva vaihtaa. Taidan kuitenkin lenkkeillä nämä loppuun. 

Pohkeita alkoi kyllä kiristimään heti ensimmäisellä askeleella, mutta eipä se ole mitään uutta. Voi olla, että tiistain 14 kilometrin peruskuntolenkki vaikutti siihen vähän, mutta toisaalta venyttelin kyllä eilen jalat todella hyvin. Nuo pk-lenkithän joudun osittain kävelemään, koska syke tahtoo muuten nousta liian korkealle.

Pitää katsoa, saisinko vielä yhden lenkin tälle viikolle. Tulisi ensimmäinen viikko tälle vuodelle, että juoksisin kolme lenkkiä viikkoon, mikä on ollut sellainen epämääräinen tavoite. Uinti on kuitenkin aina vienyt voiton. Tällä viikolla en olekaan käynyt vielä uimassa. Olen yrittänyt lohduttaa itseäni, että lenkkeilyn pitäisi vaikuttaa positiivisesti uintiin. Uinnista kun ei juurikaan ole hyötyä muissa lajeissa. Mutta silti se on ehkä kivointa.