sunnuntai 28. lokakuuta 2012

I love the smell of chlorine in the morning



Olin miettinyt uintitekniikkakurssia vuosia. Joskus kun rohkenin tutkailla tarjontaa, kurssit tuntuivat olevan aina täynnä. Nuorempana (ja hoikempana) omat läskit mietityttivät myös, samoin kuin uintitekniikan puute. Kaikki muut kurssilla olisivat varmasti superurheilullisia kilpauimareita. Hei haloo, opettelemaanhan sinne mennään… 

Phoenix uimassa
Lomalla. Oikeasti uimaan ei voi lähteä ilman uimalaseja ja -lakkia.

Parempi kuitenkin myöhään kuin ei milloinkaan. Viime syksynä ilmoittauduin kurssille ja sain ystäväni innostumaan myös. Viisi kertaa, joista yhden olin poissa, ei olisi riittänyt tekemään minusta sitä harrastelijauimaria, joka olen tänään. Pyysin siis kurssin vetäjältä yksityistunteja. Niiden avulla olen oppinut oikeasti uimaan. Rintaa, vaparia eli kroolia ja selkää. 

Vapari on minun lajini. Rintauinti, jota kuvittelin osanneeni uida, on ollut haasteellisin. Useinhan on vaikeampaa opetella vääristä tavoista pois kuin lähteä nollasta. Perhosta en osaa uida, en ole koskaan edes yrittänyt. Sitä haluaisin joskus kokeilla. Toistaiseksi rintauinnissa ja vaparissa on vielä riittävästi savottaa. En ole nopea, mutta olen paljon parempi uimari kuin vuosi tai puoli vuotta sitten. Vuoden kuluttua olen parempi ja nopeampi kuin tänään.

Joskus kun treeni on rankka tai ei meinaa sujua, ajattelen tasatahtiselkää, johon yleensä päätän uintitreenit. Se on ihanan rentouttavaa. Rakastan silti eniten liukuja ja sukelluksia, niissä tunnen kuuluvani veteen. Liussa ihminen on lähimpänä sitä muotoa, joka sopii veteen, kuten delfiini. Ymmärrän nyt, miksi kilpauinnissa on jouduttu rajoittamaan startin ja käännöksen jälkeistä liukua 15 metriin. Pitäähän itse uinnillekin jättää tilaa. Ajatella muuten, että liuku voi kantaa niin pitkälle. Itselläni loppuu vauhti ja keuhkoista ilma vähän lippujen jälkeen eli reilussa viidessä metrissä.


Käännöksiä en osaa. Tässä vaiheessa en stressaa niistä. Olen kuitenkin alkanut harjoitella volttikäännöstä selkäliukuun ja kyllä se sieltä jo jotenkuten onnistuukin. Usein liian syvälle tosin. Joskus nenään menee vettä. Ei se haittaa. Saan lapsenomaista iloa opettelusta. Taisin jossakin aiemassa postauksessa jo hehkuttaakin, miten mahtavaa on opetella jotain uutta. Haastaa itsensä, tuskailla kun ei suju, mutta ottaa silti rennosti ja yrittää uudestaan ja uudestaan, kunnes yhtenä päivänä se alkaa luonnistumaan. Mikä voittamaton tunne siitä tuleekaan!

En yleensä seuraa mitä muilla radoilla tapahtuu, uidessa se on käytännössä mahdotonta. Joskus hengähdystaukoa pitäessä huomaan kuitenkin jonkun virheellisen tekniikan. Vuosi sitten en olisi osannut sanoa, mikä on oikein, mikä väärin. Nyt olen jo vähän hajulla. Yksi roikottaa jalkojaan. Toisen taas pitäisi koukistaa nilkkoja rintauinnin potkussa. Kolmannen käsi on ihan väärässä asennossa ja sormet harallaan. En arvostele ketään, toivoisin vain, että jokainen saisi mahdollisuuden oppia, koska uinnista saa niin paljon enemmän irti, kun tekniikka on kunnossa. Siksi pulskat, vanhemmat rouvat uivat joskus nopeammin ja kauemmin kuin salskeat nuoret miehet. Ja siksi uintitekniikkakurssi kannattaa. Suosittelen.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti