Joillekin on kuulemma ihan työn takana lihoa. Hohhoi, eipä ole täällä sitä ongelmaa. Napit vaan paukkuu, kun tämä nainen kerää vararavintoa pitkän talven varalle. Syömiset ovat siis menneet miten sattuu viimeisen kuukauden ajan. Olo on sen mukainen. Paksu. Täysi. Ahdistava. Puntarille nouseminen ei kiinnosta yhtään.
Olen vähän ajatellut, että joulun jälkeen sitten, mutta kyllä nyt ahdistaa sen verran kovasti, että huomenna otan itseäni niskasta kiinni ja nousen aamulla vaa'alle. Vyön kireys ja kasvojen pyöreys on kyllä jo kertonut suunnan hyvin selvästi, mutta otetaan nyt ihan lukukin, niin on sitten uusi konkreettinen viesti aivoille, että "tarttis tehdä jotain".
Luin joskus jostakin, että ihmiset jotka punnitsevat itsensä säännöllisesti onnistuvat pitämään painonsa paremmin kurissa. Vaa'alla on vain paljon kivempi käydä, kun ruokailut ovat kunnossa. Silloin kun ei ole, niin kummasti se puntari pysyy tuolla vaatehuoneen perällä. Taidan tammikuusta lähtien alkaa julkaisemaan painossa tapahtuneen muutoksen blogissa viikottain, niin on sitten pakko selvittää se paino. Luulisi sen sitten motivoivan myös pudottamaan painoa, kun eihän sitä häpeää kestä kukaan, että viikko viikolta paino nousee tai junnaa samassa.
Joulupuuron teen silti punaiseen maitoon ja voihin, enkä aio tuntea siitä syyllisyyttä. Konvehdit yritän jättää kauppaan, sillä se viime viikonlopun kokeilu oli pettymys, joten mitäpä sitä turhaan ostamaan sellaista, mikä ei oikeasti edes maistu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti