Pää juoksee, jalat laahaa

Halusin nauttia aurinkoisesta aamusta ja lähdin heti herättyäni lenkille. Eilinen treeni painoi jaloissa. Taukoakin on ollut. Ei vain viimeiset pari viikkoa, vaan käytännössä koko talvi, joten odotukset eivät olleet vauhdin tai tuntuman osalta korkealla. Päätin silti hölkkäillä viitisen kilometriä.

Lenkin jälkeen.

Ihan hyvältä se tuntui, mitä nyt sairaan raskaalta. Pohkeet, jotka olivat juuri ja juuri palautuneet laskettelun aiheuttamasta jäykkyydestä, ottivat tietysti heti itseensä Bikiloilla juoksun. Kuivalla oli silti mukava juosta. Jäätä löytyi kuitenkin vielä paikoitellen ja Bikilat ovat silloin kuin luistimet; ei mitään pitoa. Vauhdin huumasta ei tosiaan voinut puhua; tuntivauhti jäi alle kahdeksan kilometrin. 

Kuivaa oli. Pääasiassa.

Olen sanonut tämän ennenkin ja edelleen se on totta: juoksukunto ei oikeastaan ole kummoinen, mutta kun pää haluaa juosta, niin sitten mennään. Ai mitä? Pitäisi kuunnella kroppaa? Nääh, yliarvostettua. Kuuntelen sitä sitten kotona. Tällä hetkellä lähes koko keho napisee viivästyneestä lihaskivusta. Salitreeneistä johtuen tosin, juoksu lisäsi kivun vain pohkeisiin.

Lenkin jälkeen lähdin ampumaradalle kaverin kanssa. Aina yhtä kiva osa lauantaita. Kuvassa lempi-Rugerini.