Kerta se on ensimmäinenkin. Kävin fysiatrilla selkävaivojeni takia ja sain tänään postitse epikriisin. Lääkäri kuvasi siinä minua "lihaksikkaaksi ko-operatiiviseksi naiseksi". Nainen tiedän olevani. Tiedän olevani myös yhteistyökykyinen. (Kaveri on hiljaa siellä takavasemmalla!) Tämä on kuitenkin ensimmäinen kerta, kun kukaan kutsuu minua lihaksikkaaksi.
Olen vähän järkyttynyt, onnellinen ja yllättynyt. Olen onnellinen, että joku muukin uskoo, että tämän laardikerroksen alla on lihaksia. Onnellinen, että minua ei kuvattu ylipainoiseksi tai obeesiksi. Yllättynyt, sillä kyllä sitä läskiä on vielä sen verran, että lihakset ovat aika hyvin piilossa ja ylipainoinen on vielä ihan paikkansapitävä termi. Järkyttynyt olen siitä, että kuvaus lihaksikas tuntui myös vähän pahalta. Tuli sellainen roteva olo. Olen harteikas ja rakenteeltani kai suhteellisen normaali, en ollenkaan siro tai "pieniluinen". Valitettavasti.
Mutta näillä mennään, en valita, totean vain. Olen ollut aina aikatavalla sinut itseni kanssa. Toki muuttaisin monia kohtia, mutta koska kaikkea ei voi muuttaa, niin keskityn läskin tiristämiseen ja lihasten kohtuulliseen kasvattamiseen. Olen myös oppinut rakastamaan kohtia, jotka saisivat mielestäni olla parempia tai kauniimpia. Kauneus on kuitenkin katsojan silmissä. Selkävaivat ja runsas liikunta ovat saaneet minut myös arvostamaan vartaloni toiminnallisuutta. Se ei ole niin kaunis kuin toivoisin, mutta se vahvistuu, notkistuu, tulee nopeammaksi ja kestävämmäksi. Se tuottaa nautintoa. Oppii uutta. On virkeämpi. Se vanhenee, mutta tulee päivä päivältä tutummaksi ja rakkaammaksi. Ja lihaksikkaammaksi. Lihaksikas on hyvä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti